Vihreitä omenoita

Vuodet käyvät meidän ylitsemme

2011-11-26T16:07:00.006+02:00

Autioituvat kodit, joiden katonnurkkiin
pesivät hämähäkinseitit ja sanattomuus
muuttuvat rapistuneiksi ja yksinäisiksi.
Iltojen pimetessä ne hämärtyvät näkyvistä,
katoavat valaistujen ikkunoiden varjoon.
Kun lämpö ja ihmisenhaju haihtuvat seinähirsistä,
talot alkavat kaivata metsää.

Lapset löytävät huoneisiin unohtuneet menneisyydet,
____________________ seisovat hetken oviaukoissa
mykkinä vatsaansa käpertyneestä tunteesta
jolle eivät löydä sanaa silloin, tai koskaan.
Lasten jälkeen tulevat muut, he
jotka syövät yksinäisiä taloja kuin termiitit
(vain nopeammin)

ja lopulta metsä muuttaa sisään, asettuu taloksi.
Kun juuret syleilevät keittiökaappeja ja
valo ajelehtii makuuhuoneissa kuin kesäpäivän loputtomuus,
enää tuuli sivelee tapettien, verhojen kuvioita –

tulee kulmistaan hapertunut muisto:
että joku joskus kosketti näitä kaiteita
sunnuntaina aamulla
__________________ ilosta
metsän jälkeen, ennen metsää.

Valosta

2011-11-08T23:09:00.006+02:00

Neljän jälkeen kohoaa purppura, tulioranssi
savunharmaa luutii taivasta kuin marras;
__sumukuu, sydänkuu, unikuu.

Vien koiraa ulos tai se minua
ja meihin kohoavat kuusten varjot:
vedenhorros pimeässä, jääkuoren alla
nyrkissä käsi, mieli

kaikessa hiljaisuudessa
täytän purkit ja laatikot tuikuilla,
tiu’uilla –

odotan kuin kukkasipuli
valkenevaa

___

Väki

2011-08-22T23:45:00.005+03:00

Astun puiden alle kuin kirkkoon,
___ varovaisin askelin.
Siellä soi naavaisten runkojen ja sumun adagio.

Niin minä vastaan sille –
soitan Albinonia kuin kutsua
ja tunnen: metsä kuuntelee jokaisella oksallaan.

Kesken matkan taustalle nousee matala ääni:

___________ muriseva olento laulaa –

ja ympärilläni, näkymättömissä
katseet ja höristetyt korvat seuraavat
mukanani metsänreunaan asti.

[soundtrack]

Avain

2011-07-31T00:52:00.002+03:00

Lehtiaukeaman sivu on täynnä mustareunaisia kasvoja, kuolleet hymyilevät kuin eilen. Taas 77 uutta syytä pelätä naapuriaan, sitä hiljaista. Ensimmäinen kuopataan valokuvaajat saattoväkenään, lehdessä puhutaan levosta; mutta levottomat makaavat vielä kylmäkaapeissaan, kännykät pirisevät muovilaatikoissa: Oletko kunnossa? Miksi et vastaa? Paha viedään aina lopulta pois, avaimet hukataan. Olemme valmiita kantamaan silkkityynyllä odottavan luodin sankarille, jolla on työkalu ja tahto poistaa lähimmäisen silmissä häiritsevä vieraus. Luotiin on kaiverrettu nimi, kerta kerran jälkeen uusi. Toivomme, että se riittää vielä joskus. Tässä hämärässä emme voi katsoa peiliin. Pimeissä betonikammareissa on ajatuksille edelleen valitettavan paljon tilaa, mutta emme silti tapa heitä sähköllä emmekä pistoksin; olemme inhimillisiä, nukumme päänalusena kostonhimo, riittämättömyys – uneksimme siitä, miksi emme halua tulla.

Omistuskirjat

2011-04-04T19:00:00.001+03:00

Elät perheidylliä, odotat milloin se tapahtuu: menetät lapsesi, vaimosi lähtee jonkun paremman matkaan – kiltimmän, tai tasaisemman. Talosi perustukset ovat yhtä vakaat kuin uskosi lainakorkojen nousuun, silkka toivo ettei sittenkään, annat pettymyksen iskeä palleaan aina uudestaan. Vannot, ettet seuraa talousuutisten käyrää enää huomenna, otat lisää vatsalääkettä. Olet valmistautunut hetkeen, jona talo vedetään altasi, pihaa haravoivat jotkut muut, vakavaraisemmat tai toiveikkaammat: joudutte muuttamaan vuokraneliöön, vaimosi katsoo sinua tutkivasti yhä useammin, tunnet muuttuvasi itsekin kulmikkaaksi. Milloin tahansa. Juhlit tyttäresi syntymäpäivää, vilkuilet pöydän yli uutta päiväkodin naista, hän ottaa salaattia tiukassa paidassa. Laskelmoit, vieläkö onnistut jatkamaan vuoden pari ennen kuin muutut osa-aika-isiksi: tuot lapsia kotiin lomilta vanhaan taloosi, huomioit räystään ja vyötärön rappeutumisen tyytyväisyydellä. Autossa lastesi uusi äitipuoli yrittää olla se, mitä vaimosi ei vain ollut; sinä et ollut sellainen mies, joka olisi löytänyt sen hänestä.

2011-03-27T19:20:00.002+03:00

Väsyneitä päiviä istun sohvalla, jaksan juuri ja juuri tehdä langasta silmukoita. Ulkona maaliskuun jämät, koira hyppii loskaisissa penkoissa, haukkuu naapurin pölyhuiskat. Viimein alkaa sade ja jättää lumityöt arvoonsa, juoksuttaa pimeän hiljaisuuden ojiin ja viemäreihin, valmistaa tilalle sammakonpoikasia. Haalistuneessa ikkunassa kuva muuttuu ruskeaksi, alkaa vihertää. Pääsiäisenä jo ehkä paistaa, juhlimme valoa ja kuolemaa, suklaamunissa samat yllätykset joka vuosi. Kasvatamme viljavia perinteitä, huonekasviksi nurmikkoa, kituliaassa vihreässä muovitiput piipittävät kultaista paloa.

_

Maiseman katoavaisuudesta

2010-07-26T23:00:00.006+03:00

Näillä teillä ei pidetä valoja, sillä kahden pisteen välinen matka = epärelevantti. Kuljen koiran kanssa ajellun ja villin ruohon rajaa. Edellistä kutsutaan nurmeksi; se on opetettu pysymään rajojen sisällä. Koira haistelee tietään läpi yön, seuraan hihnassa näkymätöntä polkua. Äkkiä mustasta ärisevät hullut valot kohti, ohittavat, katoavat maisemaan joka ei ole juuri nyt tuttu. Opetetun ja oudon reunalla näen, että pimeyttä on kaikki: ajoittainen loiste vain palavan tähden pois sirottama sävel. Mikä sattuma, että se osuu juuri meihin!

Irrota

2009-05-15T06:04:00.007+03:00

-

Pitkillä matkoilla
olen planeetta, irtoan kiertoradaltani
ja muistan, yhtäkkiä

____voin olla kuka tahansa –

pysähtymättä
tehdä vieraudesta kotini

mennä rajojen yli
rakentaa talon, vuokrata asunnon
kaupungissa josta en ole koskaan kuullut
tontilla jota varjostaa tammi
tai suru tai orapihlaja-aita
istuttaa porkkanapenkin vieraaseen pihaan
jonain aamuna huomata sen olevan oma

ja yhä uudelleen
vaikka juurtuisi tähän maahan
kevyesti, huomaamatta

____irrota

viileänä elokuun iltana
hämärässä jäänvärinen taivas
linja-autoaseman kutsuvat suut
laukut, hyvästit

____raskaankevyet

_

Aamupuuro

2009-02-23T02:22:00.002+02:00

Kotimaan uutisia: Pispalassa on ajettu kolari.
Sis. päivän raiskaukset ja pahoinpitelyt, lakot,
lukijakuvaäänestyksen ja aseella uhatun seurakunnan.
Oscar-gaalan lavasteet löytyvät Ulkomaan sivuilta
tienposkipissaajien ja varkaiden paratiisin välistä.
Ks. myös talouskriisit ja kaivosonnettomuus.
Lehden kulttuurisivulle on haudattu kuolleena löytynyt muusikko.
Urheilusivuilla taistellaan, kohennetaan, kiritään ja romahdetaan.
Välillä myydään pari ihmistä ja rokotetaan entinen seura.
Viihdeosastossa Viikon nettielokuvat: Farkkupepun paluu.
(Tässä elokuvassa näyttelijä on tosin vanhus.)
Paikallisuutiset ovat luetuimmat: kolarisumat, tulipalot/tuhopoltot,
tulevan kesän nopeusrajoitukset ja Sähkölaitoksen asiakaspäivä.
Maa makaa, uutiset jolkottavat
kuin dressmann-miehet merenrannalla:
aurinko iskeytyy tyrskyihin, vihdoin mallitytön silmässä
pilkahtaa hymy, tai kolikko.

Kiitokset

Päivitys

2009-01-17T08:01:00.002+02:00

Lisäsin sivupalkkiin osaston, jossa voi halutessaan ilmoittautua tämän blogin lukijaksi. Jos siis luet tätä (ja sinulla on Bloggeriin tunnukset), klikkaa kohtaa Sadonkorjaajat-otsikon alla. Olisi tosi mukavaa tietää, kuka tätä lukee, vai lukeeko kukaan. ;)

Päivitän lisää tekstiä tänne kohtapuoliin, anteeksi viimeaikainen blogihiljaisuus. Voikaa hyvin!

Eikö kukaan ajattele lapsia?

2008-09-24T16:28:00.003+03:00

Taas löytynyt uskollinen keppihevonen,
voi voi voi näitä nuoria jotka
käyvät henkilökohtaista sotaansa,
mitä vastaan
-- päättämättömyyttä, vilpillisyyttä, byrokratiaa?
ja me otamme pallon ja juoksemme
kohti vaaliuurnia
kohti uusia puheita, komiteoita ja lakimuutoksia

henkilökohtaiset supersankarimme, herra ja rouva poliitikko
pelastavat perheen kuin perheen, kaikki harhautuneet koulupojat
köyhät ja eriarvoiset, vanhukset vaipoissaan,
te leimatut otsat ja sorretut siivoojat
antaa tulla mielenvikaiset, te jumalan hullut, tulkaa syyhyiset ja kärsineet,
ottakaa vuoteenne ja käykää
uuteen upeaan maailmaan
-- Erikoistarjous tarjolla vain tänään! --
sanoo poliitikko kuin mannerheiminpatsas

ja hän on urhea, niin
kiiltävä teräspuvussaan
kaikkien työläisten pillipiipari
hän vie meidät pois
hän pelastaa meidät kaikelta pahalta
mitä STT, Hesari ja tilastokeskus
keksiikin uutispöytäämme kantaa
tänä päivänä kuten muinakin päivinä

aina ensi vaaleihin asti,
aamen

Uutinen

2008-09-10T22:33:00.001+03:00

Pidätetyllä on kuvassa kasvot peitetty ja vetoketju auki - klassinen otos syyllisyydestä. Tämä meille halutaan näyttää: kuvassa lukee pienellä Police/Handout. Tietenkin hyväksikäytöstä on aikaa, mutta sillä ei ole merkitystä, kertoo kuva. Mies kulkee vetoketju auki kotioloissa. Turha pohtia, kuka sen on avannut, tai miksi. Pidätettiinkö hänet vessassa, kiireellä, avasiko sen toinen miehenkäsi, kuvaa varten. Hän on syyllinen. Kasvot on peitetty.

Elävää runoutta Runopihassa - tänään!

2008-07-06T13:07:00.004+03:00

Tänään on Tampereella tilaisuus nähdä ja kuulla Sirkka Turkkaa, Pirkanmaan kirjoituskilpailun lyriikkasarjan voittajia ja muita ensiluokkaisia runoilijoita livenä Viitapiirin jokakesäisessä Runopihassa. Tapahtuma alkaa kello 18:00 Tallipihalla ja sinne on vapaa pääsy. Jollet tiedä, missä se sijaitsee, katso tästä kartta.

Halukkaat voivat käydä runotiskillä tilaamassa itselleen tai ystävälleen oman runon yhdellä eurolla ja/tai esittää illalla itse runoja Open Stagella.

Minä olen siellä, tule sinäkin!

---

2008-05-08T01:39:00.007+03:00

--

Unen valo kaartuu kupoliksi värisevien talojen ylle
me kohtaamme sellaisina kuin emme voineet olla
toisillemme, tai itsellemme

Nämä aamut laahustan läpi iltapäivien, joissa
vaivoin pyykätyt pilvet roikkuvat taivaalla lakastuneina,
sanat kostealla kartongilla akvarelliväreistä sekoitettua ruskeaa

pinnan alla toiveiden karheat lohkareet
– viettää nyt elämänsä korjaten korvaamatonta
ja että kaikki on rikki jo valmiiksi,
sen tunnistaminen jokaisissa kohdatuissa kasvoissa

Rahisevat nuotit gramofonissa, savikiekon
sointi kuin kuiskaus suljetuille silmäluomille. Se on adagio,
muiston etäisyys kasvaneena vuosienpainoiseksi ikäväksi
minä annan sille sinun nimesi

--

polku

2008-05-02T05:35:00.000+03:00

Metsässä on hiljaisuus jonka joku jättänyt jälkeensä kuin kirjan maantielle. Ei milloinkaan tuule, maahan kaivautuvat lehdet eivät rapise – kävellessä jokainen kiiltävä neulanen jättää jäljen jalkapohjaan. Polkujen liitoksessa, aukealle kaartuvien jalavien varjossa, ei ole ihmisten jälkiä eikä neliapiloita.

keväällä

2008-05-02T05:28:00.001+03:00

Meidät kylvetään maahan kuin siemenet. Kasvamme miten taidamme, varjossa juurien lomassa, elintilaa vailla, että joku kääntäisi kohti intensiivisen katseen kuin elohopealampun. Juurrumme vastentahtoisina, emme huomaa tekevämme niin kunnes on myöhäistä, heräämme pimeässä auki.

Idylli

2008-04-16T01:12:00.001+03:00

Omakotitalossa ja rivitalossa on piha. Pihassa kasvaa orapihlaja-aita, perennapenkki, punainen viinimarjapensas – omenapuu ja koivuja, jos on tilaa. Syksyllä haravoidaan. Tämä on oikein. Asvalttitiet pidetään kunnossa, jotta uusiautoiset pankkivirkailijat pääsevät aamuisin tiskin taakse myöntämään ja kieltämään lainoja johtajan leimalla. Taiteelliset mustalaiset myyvät kauniita pitsiliinoja torilla, laulavat Hämyslavan tanssilattian täyteen – kaupassa käyvät koristeellisissa puvuissaan potentiaaliset myymälävarkaat. Näin harjoitamme suhteellista maantiedettä. Työpaikka on oltava, siitä lähtee yhteisöllisyys ja moraalinen selkäranka. Pitsiverhot heilahtelevat kotipihoilla: taas se kissa on lasten hiekkalaatikolla, soita naapurille. Alkoholismi on ok seurassa muttei yksin. Ylipäänsä yksin ei saa jättää, varsinkaan yksityisyyttä haluavia: eristäytyminen ei ole tervehenkistä. Lasten tupakointi, siinä on vapaan kasvatuksen tulos. Noilta pummeilta on kai turha kysellä puolueen jäsenkorttia, saati työhalukkuutta. Eronneet hipit asuvat kerrostaloissa, jättävät polkupyöränsä ja lastenvaununsa rappuun, jossa leijuu ainainen paistetun makkaran ja sätkien käry. Kakarat rikkovat Helkamien kissansilmät – nuo tuskin käyvät saunavuoroilla. Eivät edes tervehdi naapureita.

Talo

2008-04-07T06:12:00.000+03:00

Ikkunalaudalla istuu hiiri. Se tuijottaa mietteliäästi ulos. Verhot kaartuvat repaleina, tuuli virisee lasin kivenmuotoisesta reiästä. Kuuset ovat valloittaneet pihan takaisin, voikukat nurmikon, perunapelto kasvaa kalliota ja heinää. Maljakon sirpaleet on siivottu pois, sohva kannettu autoon, auto karannut asvalttiteitä. Hiiri asuttaa alakertaa yksin, vintillä roikkuvat lepakot ja ampiaiset, pihamaalla lähestyy metsä. Valo karkaa ikkunasta sisään, se ei asu täällä, tulee käymään ääneti, kuin varkain.

Supermiehen vaimo

2008-03-20T16:29:00.003+02:00

- No niin, istu ihmeessä. Otatko kahvia?
- No mikä ettei. Sehän olisi mukavaa. Teillä on kaunis koti. Täällä tuoksuu hyvältä.
- Pakko. Niin, kiitos. Tässä, ole hyvä.
- Kiitos. Olen kuullut, että miehesi on aika erikoisella alalla. Ainutlaatuisella, jopa?
- Joo, ihmisiä, joilla on superhajuaisti ei tosiaan ole montaa. Ja Rane ei tosiaan halunnut ryhtyä hajuvesialalle, joten hän vähän niin kuin loi oman alansa. Onhan se ilman muuta parempi kuin haistella pelkkiä kukkaistuoksuja kaiken päivää – vaikka ei tämäkään varmaan miellyttävää jatkuvasti ole. Joskus etsinnät käynnistetään liian myöhään, ja, niin... ei varmasti ole kovin mukavaa löytää ruumista. Varsinkaan, kun, voit kuvitella – ruumis ei tuoksu kovin hyvältä, tiedäthän. Ja Rane on aika yliherkkä pahoille hajuille.
- Ah. Niin tuota, voin kuvitella.
- Kerran hän löysi pahoin mädäntyneen ruumiin. Hirvittävä päivä. Poliisitkin olivat huonovointisia. Saati sitten Rane, hän... Rane oli sairaslomalla kuukauden sen jälkeen.
- Kauheaa.
- Mmm. Kauhea paperityö sen kanssa oli. Ei mikään tavallisin sairasloman syy, hajuaistisokki. Niin... tavallaan Rane on kuin vainukoira, paitsi että hän pystyy selittämään mitä haistaa, ja itse asiassa Ranen hajuaisti on voimakkaampi kuin koiralla. Hän voi esimerkiksi kertoa, mitä jossakin tietyssä kohdassa on tapahtunut aikaisemmin, mitä ihmiset ovat tehneet, mitä he tuntevat ja niin edelleen. Tiettävästi kenelläkään ihmisellä ei ole vielä mitattu niin voimakasta hajuaistia. Ranehan on Guinnessin ennätysten kirjassa, tiesitkö? Se aiheuttaa välillä vaikeuksia. Tai siis – useinkin, oikeastaan.
- Ai?
- Niin. Esimerkiksi julkisilla liikennevälineillä kulkeminen on Raunolle täysi mahdottomuus, ymmärrät varmaankin. Ja Rane ei voinut suorittaa ajokorttia loppuun, koska kurssin opettajalla oli pienoinen hygieniaongelma, ja. Niin, meillä on siis yksityinen kuljettaja. Voit kuvitella, kuinka paljon se maksaa kuussa. Saammehan me Kelalta avustusta siihen, mutta tiedät kyllä, kuinka mitättömiä ne ovat. Minä tietenkin ajan aina kun mahdollista. Itse en ole voinut syödä chilimaustettuja ruokia kahdeksaan kuukauteen. Saati valkosipulia, se on... Minä rakastan valkosipulia, mutta se on mahdotonta. Söin chiliä viimeksi, kun Rane oli ulkomaankomennuksella kolme viikkoa, ja kun hän palasi, me emme voineet... tiedäthän? Moneen päivään. Silti Ranen täytyy pitää hajustettuja pumpulituppoja sieraimissaan aina kun ei ole työssä. Ei kovin miellyttävää. Varsinkin... no. Kerran me olimme, tuota, vuoteessa. Ilta oli ollut todella romanttinen, viiniä ja päivällinen ja kynttilöitä, koko hoito. Aivan ihanaa. Ja olimme juuri aivan, hmm, loppuvaiheessa ja Rane ähisi siinä, päälläni ja yhtäkkiä hänen sieraimestaan tippuu limainen pumpulipallo kaulalleni – se oli, voit kuvitella. Minä olin syönyt ravintolassa aivan hitusen maustettua ruokaa ja Rane alkoi kakoa. No... hetki oli pilalla, voit varmaan kuvitella.
- Ööh... tuota. Joo. Minun täytyy – tai siis, lupasin soittaa pojalleni kotiin kun hän pääsee koulusta. Voisinko mennä parvekkeelle soittamaan?
- Juu, toki. Toivottavasti en järkyttänyt sinua? Rane usein sanoo, että olen ihan liian avoin, kerron kaikille mitä ajattelen, asiat vain pullahtavat ulos suustani ilman että edes huomaan. Olen sellainen möläyttelijä, Rane kutsuu minua papukaijaksi joskus kun puhun liikaa. Ja sinä olet todella hyvä kuuntelija, ihan tosi. Ei ollut tarkoitus lörpötellä sillä tavalla. Oletko kunnossa? Näytät jotenkin, öh, läikikkäältä.
- Ei ei, kaikki on hyvin, on vain hiukan kuuma, parveke varmasti auttaa, ei tässä mitään. Palaan aivan pian.

- No niin, joko sinulla on parempi olo? Toin sinulle hiukan mehua, se varmasti piristää. Ja ota ihmeessä kakkua.
- Oi, kiitos. Mitä kakkua tämä on? Herkullista!
- Mantelikakkua, saat reseptin minulta jos haluat. Leikkasin sen Pirkka-lehdestä. Kakkujen leipominen on harrastukseni, olen ajatellut että voisin joskus avata leipomon. Olen kehitellyt ihan omiakin reseptejä. Kaisa's – eikö kuulostakin mukavalta nimeltä? Näen ihan silmissäni sen kyltin, siinä olisi laventelinsinistä ja se olisi kirjoitettu koristeellisella fontilla... mutta eihän sitä koskaan tiedä. Voihan olla, että en ole tarpeeksi hyvä leipuri.
- Voi ei, sinähän olet todella hyvä! Ehdottomasti! Olen minäkin Pirkan resepteillä leiponut, mutta en koskaan näin hyvää. Sinulla on se taito, tiedätkö.
- Ihan tosi? Oi, kiitos, tässähän ihan punastuu.
- Juu, ilman muuta. Niin tuota, onko miehesi töissä juuri nyt?
- Rane on tosiaan töissä.
- Mitä hän selvittää? Isokin juttu? Voit kertoa minulle. Voinko ottaa vielä toisen palan? Tämä on todella hyvää. Minulla jäi lounas väliin.
- Niin. Ota toki. No, se on tavallaan salaista. Mutta voinhan minä sen sinulle kertoa, ethän kerro kenellekään.
- En tietenkään.
- Eräs kuuluisa henkilö on kadonnut. Tiedäthän sen poliitikon, jonka tekstiviestikohu on ollut paljon uutisissa... en nyt mainitse mitään nimiä.
- Heh. Juu.
- No, hänen, hmm, "ystävättärensä" on ollut kadoksissa joitakin päiviä. Uutiset eivät vielä tiedä tätä. Hänen perheensä on vain sanonut uutisille, että hän ei kommentoi. Epäillään, että hänelle on tapahtunut jotakin. Poliitikkoakin on kuulusteltu.
- Ihan tosi? Epäilevätkö he, että... tiedäthän, että poliitikko...
- Mm-hmm. Mutta sinä et sitten tiedä tätä.
- Niin juuri.
- Hän on kuulemma todella mustasukkainen, vaikka hänellä ei tietenkään pitäisi olla mitään oikeutta.
- Ei, tietenkään.
- Nainen on ilmeisesti tapaillut jotakuta muutakin.
- Ketä?
- No... jotakuta näyttelijää, kuulemma. Pyrkii elokuviinkin, tämä nainen.
- Heh!
- Aika pinnalliset avut... mutta. Niin, hän on nyt kadonnut. Nähty viimeksi juttelemassa poliitikon kanssa viime perjantaina. Riitelivät.
- Aivan... kuulostaa mielenkiintoiselta.
- Niin. Mutta minä en tiedä sen enempää. Ja sinä!
- Hmm?
- Muistahan, että sinä et tiedä tästä mitään.
- En tietenkään, minähän lupasin. Mutta niin, minun täytyy ruveta lähtemään, lupasin pojalleni, että menen tekemään hänelle välipalaa. Hän on juuri nyt iltapäiväkerhossa ja pääsee kohta kotiin. Oli todella mukava...
- Maire.
- Niin?
- Kerroinko, kuinka minä ja Rane tapasimme?
- Et. Mutta minun täytyy todella...
- Poliisissa.
- Anteeksi?
- Tapasimme poliisissa.
- Öh?
- En tainnut mainita, mitä teen työkseni.
- Eh, et tosiaan.
- Minä kuuntelen.
- Anteeksi?
- Minä olen ammatiltani kuuntelija. Sitä ei tosin löydy virallisesta ammattiluettelosta. Varsinaisesti työnimikkeeni on konsultti. Niin kuin Ranenkin, muuten.
- Mitä, se...?
- Ranella ja minulla on yhteistä se, että meillä on molemmilla jokin erikoislaatuinen aisti. Siksi me sovimmekin hyvin yhteen. Minulla on nimittäin äärimmäisen tarkka kuulo. Kuuntelen poliisille esimerkiksi puheluita ja kuulusteluja. Katsos, ei tarvita mitään teknisiä laitteita, eikä lupia, koska minä vain satun kuulemaan asioita. Kuulen puheen todella kaukaa, ja kuulen myös äänen vivahteet erittäin tarkasti.
- Mitä?
- Ymmärrät varmaan, että tiedän, mitä kuiskit päätoimittajasi kanssa puhelimessa parvekkeella. Kuulin myös, mitä puhuit tämän Timpan kanssa sen jälkeen. Sattumoisin tunnistin äänen ja tiedän, mikä "Timpan" sukunimi on ja mitä hän tekee työkseen. Ja tiedän, että aviomiehesi voisi suhtautua asiaan melko ikävästi, varsinkin kun ottaa huomioon, että hän on Timpan työtoveri. Timppakaan ei oikein pitäisi siitä, jos sattuisi leviämään, että hän on sotkeutunut naimisissa olevaan naiseen. Hänen alallaan maine on niin kovin tärkeä, ja hän saattaisi... no, tehdä jotakin hyvin ikävää, kuten miehesikin. Kai ymmärrät että leikit tulella? Sanon tämän ihan vilpittömästi, koska olen huolestunut sinusta. Tietenkin.
- Kaisa, ethän...
- En tietenkään. Mehän olemme ystäviä, eikö niin? Voit luottaa vaitiolooni, aivan niin kuin minäkin voin luottaa siihen, että mitään tästä ei ilmaannu lööppeihin.
- Aivan!
- Mutta nyt sinun varmaan täytyy jo kiiruhtaa, eikö niin?
- ... niin.
- No niin, mukavia pääsiäispyhiä sitten. Tapaamisiin!
- Juu, hei. Oli mukavaa –
- Aivan. Hei hei!

*

Olisko tää nyt sitä interblogistisuutta?

2008-01-20T20:05:00.000+02:00

Tulipa mieleeni. Kertokaa te minulle, mistä haluaisitte juuri nyt lukea. Minä yritän kirjoittaa teille.

Kukkasia!

2008-01-18T01:17:00.000+02:00

Sain tällaisen hihkuhienon kukkakimpun - tai siis montakin. :) Kimpun antoi minulle maanantaina (nyt vasta huomasin - missäköhän olen ollut taas koko viikon?) kirjoittajatoverimussukka Annareetta, sekä tänään (tai no täsmällisesti otettuna eilen) Kukkis, joka on juuri sellainen kaunis, viisas ja lempeä henkilö kuin joidenkin satujen sankarittaret. Ja lisäksi sain kukkia toisaalla, mutta se onkin jo toinen tarina. Nämä ihanat tyypit aurinkoistivat tämän pimeähkön talvisen (talvisen? No jaa...) yön niin että suorastaan häikäisee. Kiitos. <3

Minä haluan antaa kukkakimpun blogitovereilleni superlatiiviselle Susienne-munmolle, nallekarhutyttö Asarumille, toveri Annareetalle (kyllä sinne vielä mahtuu!), ihanalle Kukkikselle (kukkia ei voi olla koskaan liikaa), henkiystävälleni Hurtan Heimolle, Ilonalle jolla on ehkä kaunein kuulemani lauluääni, Hetkien LL:lle, ajatteluttavalle Kirstille, sekä runollisille blogeille Horisontissa majakoiden epileptinen välke, Sanojen takana ja Harvennettu arpi. Aika monta blogia jäi mainitsematta, vaikka annoinkin jo yksitoista kimppua (olen kapinallinen ;). En velvoita ketään lähettelemään näitä eteenpäin, ellei huvita. :)

Kiitos hihityksistä, nauruntyrskähdyksistä, alakulosta, elämyksistä ja kaikesta mitä matkalta löytyy.

Leikitään

2008-01-15T17:48:00.000+02:00

Leikitään, että
tämä talo on minun
ja ullakko on varattu auringonvalolle läpi lasikaton –
että kristalliset lamput heijastavat prismoja portaikkoon
ja ikkunat ovat avoimia kuin silmät,
ovenpielet ehjät ilman ovien sulkeutuneita suita. Leikitään,
että tässä kaupungissa voi kulkea ilman sateenvarjoa
koska valo paistaa pilvien läpi ja vesi häviää ennen kuin osuu maahan.
Leikitään, että lammet ja järvet vain ovat
ja ne virtaavat kuin peilien hopeat
silmukkakylkisten kalojen lomassa.
Rannoilla kalastajat onkivat kirkkaanvihreitä oksia
lumpeita, simpukoita
jotka hellivät helmiään kuin lapsia
ja luopuvat niistä yhtä kevyesti.
Leikitään, että ilo on omaisuutta, ihot koskettamista varten
ja unet alati soivia lauluja, värikkäitä kankaita kesien pyykkinaruilla.
Sirkus on kaupungissa joka päivä
mutta liekoihin ei ole sidottu norsuja eikä hevosia
vaan niistä pitävät kiinni
ihmiset, jotka eivät vielä ole oppineet päästämään irti.
Puissa helisevät kellot kun rakastuneet kulkevat ohi:
pienten tiukujen aallot koko kadun matkalla.
Tango soi keltaisten ja punaisten talojen kadunkulmissa
ja vihreiden ja turkoosinväristen kulmissa blues.
Iltaisin sammakot ja heinäsirkat
kerääntyvät puiden oksille ja räystäille, hämäränsinisessä
jokainen saa tanssia, molemmilla vasemmilla jaloilla.

Kuvastimessa

2007-12-07T03:53:00.000+02:00

Tässäkö minä olen peili - katsot minuun viistosti vasemmalta hehkulampun valossa, iltavalossa - ja sanot että kasvoni muistuttavat jotakin. Mitä? kysyn etkä sinä vastaa, katsot vain niin kuin peiliin katsotaan, vaiti, silmät hieman laajentuneina, kuin poseeraten. Olet unohtunut ajatuksiisi, minusta tai itsestäsi, en osaa sanoa mitään. Näetkö sinä minua nyt kun katsot silmäripsiäni tarkkaavaisesti. Olen näkymätön, piirryn kulmina ja kaarteina, jähmeinä alabasterikuvioina, olen geometrinen sarja piirteitä jotka kertovat sinulle jostakin jota et halua selittää. Vai pysty? Jos minä nyt kääntyisin pois - häiriintyisitkö? Etkö huomaisi? Puhunko minä sinulle vai kuvallesi, mielessäni, kuultavalle voipaperipiirrokselle ikkunassa. Kun on liian yksinäinen puhumaan ihmiselle sitä puhuu kissalleen, tai kuvalle. Tai peilille. Vai niin, olemme takaisin peilissä, niinkö. Kysymys livahtaa esiin, ihan niin kuin minun ääneni. Puhun itsekseni, ajatuksissani. Mitä minä sinulle sitten sanoisin? Ennen oli paljon enemmän sanojakin. Vastaisitko edes? Pöly jää ilmaan leijailemaan, meillä ei ole yhteyttä, olemme vaitonaisina omissa tyhjiöissämme, tämä on hermeettisesti suljettu huone joka sisältää ummehtunutta ilmaa joka ei ole liikkunut. Minä katson salaa suupielesi kaarta, joskus se kaartui hienoisesti, minulle, pieni värähdys oikeassa suupielessäsi kävi ennen kuin katsoin silmiisi ja siellä näkyi joku, oikea sinä, joka ei ollut vielä kadonnut. Sinä hymyilit minulle. Olen unohtanut jotakin muutakin. Kun en muista enää, nousen ja teen lähtöä, huomaan ettei katseesi ole liikkunut. Suljen oven hiljaa, silti.

Ristiviiltoja

2007-10-10T21:00:00.000+03:00

Pappa tönäisee pyöräilevän tytön bussin alle. Minä en vielä tiedä tätä, istun Keskustorilla myöhästyjän bussissa, odotan että matka jatkuu. Ystävä menee toiseen suuntaan, uskoo myöhästyvänsä, ehtii kuitenkin. Aamu on kirkas, valo repeilleiden koivunlehtien läpi epätodellinen, tuuli on hetken poissa, ikäväkin. Puiston läpi näen maan, se on ruskea, ei vielä märkä, haravoimattomien vaahteranlehtien alla – kahlaan rahisevan maton läpi ja tuijottelen taivaalle, maahan, taivaalle. Karhearunkoiset puut ovat jykevästi kiinni, haluaisin niiden pitävän minutkin, kolhuinen pinta käden alla elävä, voimakas. Mutkasta käännyn punakeltaiseen taloon, siellä lojuu tyttöjä punaisilla sohvilla, takit sylissä he juttelevat, nauravat, hälisevät. Käytävällä odottaa siivouskärry, koulureppuja levällään, menen portaat alas lämpimään, minua odotetaan.

Opetan mustapaitaiselle tytölle kuinka tietoja käsitellään, kohdataan ihminen, mennään toiseen rytmiin; mutta hän ei vielä tiedä oppivansa tätä kaikkea. Hän osaa jo paljon, hymyilee ujosti takaisin, menee syömään vegaaniruokaa, kulkee edestakaisin ja järjestelee, tulee jatkuvasti enemmän omaksi itsekseen. Liikkeet kevenevät, sivussa minä hymyilen salaa. Luen pyöräilevän tytön olevan sairaalassa, poliisit eivät tiedä hänen vointiaan, vihaisen vanhan miehen motiivista ei ole tietoa, silminnäkijät tilittävät parvekkeelta liikennetilanteesta. Minä en ymmärrä lukemiani sanoja, ne muodostavat groteskin pelin, jonka säännöt ovat hämärät, ehkä niitä ei ole. Brittitutkimus kertoo että murhe voi tappaa, mutta tiedämme jo; sammalten alle kätketty kasvaa puolukanpunaa, kitkerää surumarjaa.

Kotimatkalla tuuli on palannut, se hyväilee kuin veitsi – edessä hiekkakäytävä avautuu, se on sali, rungot kaartuvat ylle, paljaat oksat kaarnaista pitsiä sinisen ja minun välillä. Ilmassa kuulumaton sävel seuraa putoavaa okrankeltaista välähdystä, se myötäilee tuulta, kieppuu alas oksien läpi kahisevaan maahan.

I

2007-10-04T22:10:00.000+03:00

Eteiseen ei ole tarkoitus jäädä, se on kodin näyteikkuna, katsaus myöhempiin vaiheisiin. Seinät ovat vieläkin maalaamatta, älä kiinnitä siihen huomiota, me vain kuljemme läpi. Peili kiikkuu naulassa uhkaavasti heilahdellen, kuluneet valkoiset puukehykset – se on isoisoäidin, hopea valuu hiljalleen lasin alta takaisin maahan. Valo räpsähtelee, jätä kengät siihen, kaapit jotka ovat täynnä takkeja ja niiden takana – kukapa tietää, olen itsekin jo unohtanut. Röykkiöittäin kenkiä ja tervehdyksiä – tervetuloa, kiitos, astukaa sisään, älkää välittäkö sotkusta, minä vain siirtelen näitä paperipusseja ja käsilaukkuja edestakaisin.

II

2007-10-04T22:08:00.000+03:00

Olohuoneissa korkeat katot – julkisivun ylläpitämiseksi tarvitsemme tilaa, tilaa joka suo meille anteeksi vajavaisuutemme: katsohan, ei näin korkean katon alla voi milloinkaan tulla suureksi, ei ihminen. Ehkä jumala – mutta en minä ainakaan ole tavannut häntä. Juomme kahvia tai teetä tai viiniä, keskustelemme; muista pyyhkiä kasvosi aina kun olet syönyt, majoneesi suupielessä karkottaa ylevät ajatukset. On tärkeää siivota. Maton on oltava suorassa, niin kuin vieraidenkin. Pesänrakennusvimma siivotaan sohvalta kun tädit ovat tulossa; vasta vieraiden lähdettyä lehdet ja kirjat palaavat hiljakseen, tyynyt asettuvat nurkkiin mukavammin ruttuun. Tasaisten kirjarivien katveessa on rauhallista, ajatukset järjestyksessä ja minä, mitä sitten jos olenkin joskus sekava, levyhyllyt ovat kuitenkin ojennuksessa. Sisustuslehtien kauniit kuvat, sovittelen niitä tähän päälle, niissä huoneissa ei asuta, lehdetkin avaamattomia – steriili siisteys vetoaa koskemattomuudellaan, se on saavuttamatonta taivaankaltaista valkoista.

III

2007-10-04T22:05:00.000+03:00

Keittiössä ovat varastetut suudelmat, äänten kantautuessa olohuoneesta, kuiskatut sanat: ei – tai ehkä sittenkin, hiljaa. Arkiset kahvikupit ja viinipullotaulut, läikikkäät seinät täynnä koukkuja ja lattia täynnä ranskanleivänmuruja, kaaos löytää tänne aina tiensä. Keittokirjat ovat pölyn peitossa. Jääkaappimagneetit kertovat missä mennään, tai mihin jäätiin, elävä todistus kaiken muuttuvaisuudesta, pysyvien arvojen hidas liikahtelu valkoisella teräspinnalla. Kello jätättää, edellinenkin lakkasi toimimasta. Täällä asuu minun epävarmuuteni, naapureiden riidat kantautuvat hormien kautta, vaivoin kurissa pysyvä siivottomuus tiskipöydällä. Illalla kuuntelen muminaa, siellä juodaan ja puhutaan suhteista, pahaa. Keittiöt ovat siihen sopivia.

Blues

2007-10-03T00:35:00.000+03:00

Naakat ovat tulleet.
Risaisten koivujen valkeat oksat notkuvat
mustia kiljuvia hedelmiä
hämärässä
kadut ovat tyhjiä, maisemassa bussi keinahtelee unisesti.
Ihmiset penkeillään tuijottavat puoliavoimin silmin ulos,
minä annan bluesin kantaa minua töihin ja kotiin.
Vaahteranlehdet tarttuvat asvaltilta kenkiin, rahisevaa kahlausta jokavuotisessa luopumisessa; hyvästien värit
punainen, keltainen, roso vihreää –
olemme repaleisia, kuljeskelemme ovista sisään ja ulos
kauppalaput jääneinä vihkojen väliin,
mietimme kirjaston kadonneita kirjoja, tiskejä, rakkautta,
vihaiset sanat etsattuina eteisen kynnykseen.

Kieltäydyn avaamasta,
se valuu sisään ikkunoiden vetoisista raoista, oven alta tervetuliaismaton yli
sängyn alle, nojatuoliini
ja kun en osaa varautua
huomaan olevani tammikuussa,
kirjoitusvihko painaa joka päivä enemmän,
nyt varastelen jo kyniä kauppojen tiskeiltä.
Viimeinen aseeni kynttilät ikkunalaudalla
painan pääni höyheniin
kuin aamu olisi toukokuu.

Matkasta

2007-10-01T11:08:00.000+03:00

On pakattava asioita toisten tieltä. Liian pieniä vaatteita tai liian suuria, ylpeitä muhkuroita jotka eivät sovi minkään kanssa. Mitä tahansa voi unohtaa jos sen laittaa pois näkyviltä, on vain jätettävä pois jotakin - ja ehkä vielä joskus avaan tämän, muistan nämä palat kokonaisena, kipeänkarheat toiveet ja unet; kuka minä olin.

Huone

2007-09-29T22:39:00.000+03:00

Hän kävelee pois huoneesta, seinä rajaa hänet ulos ja hän on läsnä, varjoissa jotka kietovat nurkkia, minä istun tässä ja kuuntelen hänen askeltensa painoa. Ulkona on pimeää eikä hän ole mennyt sinne, sateeseen; kengät loiskumassa lätäköiden pintajännityksen läpi, puiden oksilta tippuvat pisarat harteillaan – hän on kadonnut ovelta, haihtunut siitä kuten huoneestakin, minusta. Keinutuoli on keskilattialla, minä istahdan siihen ja olen yhtäkkiä vanha; selkäni on köyryssä, kurkkuuni on painunut sisäänpäinkasvanut huokaus kuin kynsi. Päiväkausia, iltakausia minä istun ja puhun hänelle – hän katoaa yhä uudelleen ovelta sateeseen, jossa hän ei ole. Nämä neljä seinää rajaavat hänet: minä saan pitää hänet. Ulkona ei ole enää pihlajanmarjoista humalaisia varpusia, ei hämähäkinseittejä, ei ohiajavia sinisiä busseja jotka kiihdyttävät aina liian nopeasti ohi pysäkin, jolle joku kiiruhtaa. Huone loppuu oviaukkoon, jonka toisella puolen on pimeä. Pelkkä pimeä.

Kohtaaminen

2007-09-26T00:25:00.000+03:00

Kiviset hampaat kurottavat karrelle paahdetusta maasta, koiranputket keltaisesta väsymättä. Päivä sirisee. Istuessani maahan, varjottomaan ruohoon puhkeaa itseään ulos järsivä haava; siitä nousee kumarassa kulunutluinen mies – vanhaan tunkioon haudattu virkamies perhosentoukka kämmenellään. Se haluaa kertoa minulle, kuinka eräänä päivänä tuli sumu.

Kello viisi kiviä ei enää ollut, se kertoi. Lintujen vaiettua jyskytys korvissa. Viileää pisaroivat silmäripset räpisivät, polku kiemurteli tiehensä hiljaa. Mies joka on tunkiossa halusi maistaa piparkakkutaikinaa, kävellä matkan verstaalleen takapihan polkua, olla puhumatta vaimonsa kanssa, herneet ja perunamuusi välissään. Sanoi: äänen puutos täällä – se ei ole hiljaisuutta välillä, vaan välittä. Välittämättä.

Kaikki on paikallaan; kädet juuria myöten, kuoriaiset lonkkaluissa. Sirkat rummuttavat maata kärhijaloillaan ja minä, varpaattomana, kallo rahisee kylmää soraa. Ei maatuminen ole helppoa: odotapa viisikin vuotta että jokin liikahtaisi. Makaat siinä, halla kylmii kylkiluita irti, ruohonjuuret sorminikamissa.

Yksinäistä on, mies huokaisi. Olen näitä tarinoita kertonut niin monelle. Jos joku palaisi. Juuret kahahtivat kun se vetäytyi takaisin. Lapaluu jäi maahan: hapertunut litteä kivi.

------------
Runotorstai.

Nukkelapsi

2007-09-25T00:16:00.000+03:00

Uudelleensyntymänuken silmät pilkistävät mustina ryppyisissä kasvoissa, kädet käpertyvät kumivartaloa vasten. Se on puettu, vapisevin käsin kaivettu villatakki päällä – mohairhiustupsut sojottavat rätisevinä, kuitu hankaa vasten aukiletta. Kun kumarrun, se katsoo kohti. Kaapin oven voi lyödä kiinni mutta katse ei pysähdy puuhun: sitä hoivataan. Yöpöydällä ei enää ole neulaa, lapsi on hiljainen ja kiltti. Kiven paino silmässä läpäisee multakerroksen, kynnet maalattu kupertuviin sormiin, tartuntaote pitää.

Keittokomero

2007-09-25T00:10:00.000+03:00

Silmät täynnä soraa, saamattomat unet vellovat kipeästi. Joku koputtaa seinään, kuuntelen viestejä toiselta puolen. Keittiössä kumarrun hormin viereen: naiset puhuvat siellä, punaviinilasit kilahtelevat sordiinossa. Tiivis supatus, tuolin narina lattiaa vasten, hiljaiset naurut pujahtavat äkkiä toistensa lomaan. Äänensävystä kuulee, mistä puhutaan – kohtikumaran, silmien vilkkeen. En saa selvää sanoista. Lasit kaapissa vaikenevat.

Sunnuntai

2007-09-23T20:17:00.000+03:00

Ei minua huvita kirjoittaa tänään, kynät ovat tylsyneet teroituskelvottomiksi. Hattupäinen mies ojentaa kadunkulmassa lehtistä.

En minä halua kirjoittaa tänään, analyyttiset kynät juoksevat papereilla, jahtaavat pilkkuja ja pisteitä väärissä kohdissa. Rannassa seisoo lapsi joka tuijottaa kaarnalaivaa, akuankkareppu roikkuu olkapäältä jäykkänä. Auringon lasku on lähempänä kuin ennen, lööpit kirkuvat suruviestejään. Kadonneen lapsen äiti itkee kirkossa: tämä on meille uutinen.

Minä en tiedä minne tässä kuvassa kuulun – seison nurkassa. Ei ole enää toista jonka kanssa hihittää nurkasta toiseen, tällä kertaa minä olen tässä yksin. Mattojen raidat on laskettu, punaiset viivat kaatuneet vihreiden päälle ja muuttuneet mudanvärisiksi, eteisen hämärässä ne värisevät vääränvärisyyttään.

En halua sanoa tähän mitään; miksi minulla pitäisi olla mielipide kaikesta? Ranta odottaa minuakin, mutta olen hukannut laivani. Vahvat kädet eivät enää veistä minulle uutta. Talot työmatkani varrella kaartuvat päälle kuin kuiskaten, istun metallisessa laatikossa loppuun asti. Perillä vaihdan vain laatikon toiseen.

Kävelymatkat ovat nykyään liian lyhyitä. Punatiilisen kirkon patsas on lakannut suihkuttamasta, kiviset pojat ovat jähmettyneet odotukseensa. Pian suihkulähteet kiedotaan taas muovikupuihinsa, kiteisen jään ja hämärän alle. Syyskuisen sunnuntain autius makaa Hämeenkadun varrella, pulut ja lokit taistelevat roskista kulmikkailla kivillä. Valo on viileää, kimaltavaa, kuin hetki ennen silmien sulkemista.