maanantai 14. heinäkuuta 2014

Pikkuinen rouva



Pikkuinen rouva istuu pihassaan ja kysyy, eikö tässä asu joku mies. Nyökkää ovelleni. Tänään hän ei ole tavannut minua vielä koskaan. Hapertuneista käsistä kohoavat linnunluut, siipiluonnokset. Ihon alla hän käy pienemmäksi ja kumarammaksi, yhä kauemmaksi. Mitä pitempään tunnemme, sitä vähemmän. Olen varannut hänelle tämän hymyn, joka on surullinen vain sisäpuolelta. Hän kääntyilee valkoisessa muovituolissa kuin varpunen, sirkuttaa uteliaana. Ihmettelee sadetta, esittelee naapureita ja kukkiaan. Pionit ja liljat ryöppyävät fotosynteesiä hänen katseensa alla. Niin me ohitamme toisemme ajassa, kuljemme eri suuntiin – tämä on murheellisin keinu. Tunnemme ehkä hetken. Hän käy haaleammaksi, minä hymyilen pitkiä sanomattomia vastauksia. Hänen varpusen-ilonsa säilyy. Jokin kiitollisuuden siemen tummassa maassa, siinä kaikki.
 
-
***

Hyvästiksi.
Ääneen täällä.