perjantai 25. lokakuuta 2013

Obituary

Tulen pimeästä. Taskulampun keilassa pisarat leijuvat äänettöminä valoina – kun puhallan, minustakin tulee usvaa. 
Jokaisen pellon keskellä on pihlaja, joka jakautuu kahdeksi. Tässä tarinassa toisen puolen täytyy aina kuolla. Puu loistaa etäistä valoa, puhuu kaukaisista asioista, meille ymmärtämättömille. Ympärillä sumu nousee kadonneista haudoista; myyrät linnut päästäiset sammakot kyyt puhuvat hiljaa, kukaan ei kuule heitä. Ajotielle jähmettyneet olennot kyhjöttävät katsomatta, ikään kuin liikkumattomuus olisi loukkaamatonta, puhumattomuus suojaa. 
Ojanpenkalle jäänyt kissa katoaa kesällä parissa viikossa. Luonto ei jätä ketään. Ensin hajoaa aina pää, se kuva on totta. Viimeisenä hännän kaari on surullinen suu: muisto siitä jää laonneeseen ruohoon. 
Jonain päivänä valo silittää sen auki.

_

2 kommenttia:

isopeikko kirjoitti...

Kuvat toimivat. Valo silittää. Valosta tehty, alusta loppuun.

Wilhelmiina kirjoitti...

Oi! Kiitos! Miten ilahduttava palaute. :)