lauantai 26. marraskuuta 2011

Vuodet käyvät meidän ylitsemme

Autioituvat kodit, joiden katonnurkkiin
pesivät hämähäkinseitit ja sanattomuus
muuttuvat rapistuneiksi ja yksinäisiksi.
Iltojen pimetessä ne hämärtyvät näkyvistä,
katoavat valaistujen ikkunoiden varjoon.
Kun lämpö ja ihmisenhaju haihtuvat seinähirsistä,
talot alkavat kaivata metsää.

Lapset löytävät huoneisiin unohtuneet menneisyydet,
____________________ seisovat hetken oviaukoissa
mykkinä vatsaansa käpertyneestä tunteesta
jolle eivät löydä sanaa silloin, tai koskaan.
Lasten jälkeen tulevat muut, he
jotka syövät yksinäisiä taloja kuin termiitit
(vain nopeammin)

ja lopulta metsä muuttaa sisään, asettuu taloksi.
Kun juuret syleilevät keittiökaappeja ja
valo ajelehtii makuuhuoneissa kuin kesäpäivän loputtomuus,
enää tuuli sivelee tapettien, verhojen kuvioita –

tulee kulmistaan hapertunut muisto:
että joku joskus kosketti näitä kaiteita
sunnuntaina aamulla
__________________ ilosta
metsän jälkeen, ennen metsää.

tiistai 8. marraskuuta 2011

Valosta

Neljän jälkeen kohoaa purppura, tulioranssi
savunharmaa luutii taivasta kuin marras;
__sumukuu, sydänkuu, unikuu.

Vien koiraa ulos tai se minua
ja meihin kohoavat kuusten varjot:
vedenhorros pimeässä, jääkuoren alla
nyrkissä käsi, mieli

kaikessa hiljaisuudessa
täytän purkit ja laatikot tuikuilla,
tiu’uilla –

odotan kuin kukkasipuli
valkenevaa

___

maanantai 22. elokuuta 2011

Väki

Astun puiden alle kuin kirkkoon,
___ varovaisin askelin.
Siellä soi naavaisten runkojen ja sumun adagio.

Niin minä vastaan sille –
soitan Albinonia kuin kutsua
ja tunnen: metsä kuuntelee jokaisella oksallaan.

Kesken matkan taustalle nousee matala ääni:

___________ muriseva olento laulaa –

ja ympärilläni, näkymättömissä
katseet ja höristetyt korvat seuraavat
mukanani metsänreunaan asti.





[soundtrack]

sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Avain

Lehtiaukeaman sivu on täynnä mustareunaisia kasvoja, kuolleet hymyilevät kuin eilen. Taas 77 uutta syytä pelätä naapuriaan, sitä hiljaista. Ensimmäinen kuopataan valokuvaajat saattoväkenään, lehdessä puhutaan levosta; mutta levottomat makaavat vielä kylmäkaapeissaan, kännykät pirisevät muovilaatikoissa: Oletko kunnossa? Miksi et vastaa? Paha viedään aina lopulta pois, avaimet hukataan. Olemme valmiita kantamaan silkkityynyllä odottavan luodin sankarille, jolla on työkalu ja tahto poistaa lähimmäisen silmissä häiritsevä vieraus. Luotiin on kaiverrettu nimi, kerta kerran jälkeen uusi. Toivomme, että se riittää vielä joskus. Tässä hämärässä emme voi katsoa peiliin. Pimeissä betonikammareissa on ajatuksille edelleen valitettavan paljon tilaa, mutta emme silti tapa heitä sähköllä emmekä pistoksin; olemme inhimillisiä, nukumme päänalusena kostonhimo, riittämättömyys – uneksimme siitä, miksi emme halua tulla.

maanantai 4. huhtikuuta 2011

Omistuskirjat

Elät perheidylliä, odotat milloin se tapahtuu: menetät lapsesi, vaimosi lähtee jonkun paremman matkaan – kiltimmän, tai tasaisemman. Talosi perustukset ovat yhtä vakaat kuin uskosi lainakorkojen nousuun, silkka toivo ettei sittenkään, annat pettymyksen iskeä palleaan aina uudestaan. Vannot, ettet seuraa talousuutisten käyrää enää huomenna, otat lisää vatsalääkettä. Olet valmistautunut hetkeen, jona talo vedetään altasi, pihaa haravoivat jotkut muut, vakavaraisemmat tai toiveikkaammat: joudutte muuttamaan vuokraneliöön, vaimosi katsoo sinua tutkivasti yhä useammin, tunnet muuttuvasi itsekin kulmikkaaksi. Milloin tahansa. Juhlit tyttäresi syntymäpäivää, vilkuilet pöydän yli uutta päiväkodin naista, hän ottaa salaattia tiukassa paidassa. Laskelmoit, vieläkö onnistut jatkamaan vuoden pari ennen kuin muutut osa-aika-isiksi: tuot lapsia kotiin lomilta vanhaan taloosi, huomioit räystään ja vyötärön rappeutumisen tyytyväisyydellä. Autossa lastesi uusi äitipuoli yrittää olla se, mitä vaimosi ei vain ollut; sinä et ollut sellainen mies, joka olisi löytänyt sen hänestä.

sunnuntai 27. maaliskuuta 2011

Väsyneitä päiviä istun sohvalla, jaksan juuri ja juuri tehdä langasta silmukoita. Ulkona maaliskuun jämät, koira hyppii loskaisissa penkoissa, haukkuu naapurin pölyhuiskat. Viimein alkaa sade ja jättää lumityöt arvoonsa, juoksuttaa pimeän hiljaisuuden ojiin ja viemäreihin, valmistaa tilalle sammakonpoikasia. Haalistuneessa ikkunassa kuva muuttuu ruskeaksi, alkaa vihertää. Pääsiäisenä jo ehkä paistaa, juhlimme valoa ja kuolemaa, suklaamunissa samat yllätykset joka vuosi. Kasvatamme viljavia perinteitä, huonekasviksi nurmikkoa, kituliaassa vihreässä muovitiput piipittävät kultaista paloa.

_