torstai 20. maaliskuuta 2008

Supermiehen vaimo

- No niin, istu ihmeessä. Otatko kahvia?
- No mikä ettei. Sehän olisi mukavaa. Teillä on kaunis koti. Täällä tuoksuu hyvältä.
- Pakko. Niin, kiitos. Tässä, ole hyvä.
- Kiitos. Olen kuullut, että miehesi on aika erikoisella alalla. Ainutlaatuisella, jopa?
- Joo, ihmisiä, joilla on superhajuaisti ei tosiaan ole montaa. Ja Rane ei tosiaan halunnut ryhtyä hajuvesialalle, joten hän vähän niin kuin loi oman alansa. Onhan se ilman muuta parempi kuin haistella pelkkiä kukkaistuoksuja kaiken päivää – vaikka ei tämäkään varmaan miellyttävää jatkuvasti ole. Joskus etsinnät käynnistetään liian myöhään, ja, niin... ei varmasti ole kovin mukavaa löytää ruumista. Varsinkaan, kun, voit kuvitella – ruumis ei tuoksu kovin hyvältä, tiedäthän. Ja Rane on aika yliherkkä pahoille hajuille.
- Ah. Niin tuota, voin kuvitella.
- Kerran hän löysi pahoin mädäntyneen ruumiin. Hirvittävä päivä. Poliisitkin olivat huonovointisia. Saati sitten Rane, hän... Rane oli sairaslomalla kuukauden sen jälkeen.
- Kauheaa.
- Mmm. Kauhea paperityö sen kanssa oli. Ei mikään tavallisin sairasloman syy, hajuaistisokki. Niin... tavallaan Rane on kuin vainukoira, paitsi että hän pystyy selittämään mitä haistaa, ja itse asiassa Ranen hajuaisti on voimakkaampi kuin koiralla. Hän voi esimerkiksi kertoa, mitä jossakin tietyssä kohdassa on tapahtunut aikaisemmin, mitä ihmiset ovat tehneet, mitä he tuntevat ja niin edelleen. Tiettävästi kenelläkään ihmisellä ei ole vielä mitattu niin voimakasta hajuaistia. Ranehan on Guinnessin ennätysten kirjassa, tiesitkö? Se aiheuttaa välillä vaikeuksia. Tai siis – useinkin, oikeastaan.
- Ai?
- Niin. Esimerkiksi julkisilla liikennevälineillä kulkeminen on Raunolle täysi mahdottomuus, ymmärrät varmaankin. Ja Rane ei voinut suorittaa ajokorttia loppuun, koska kurssin opettajalla oli pienoinen hygieniaongelma, ja. Niin, meillä on siis yksityinen kuljettaja. Voit kuvitella, kuinka paljon se maksaa kuussa. Saammehan me Kelalta avustusta siihen, mutta tiedät kyllä, kuinka mitättömiä ne ovat. Minä tietenkin ajan aina kun mahdollista. Itse en ole voinut syödä chilimaustettuja ruokia kahdeksaan kuukauteen. Saati valkosipulia, se on... Minä rakastan valkosipulia, mutta se on mahdotonta. Söin chiliä viimeksi, kun Rane oli ulkomaankomennuksella kolme viikkoa, ja kun hän palasi, me emme voineet... tiedäthän? Moneen päivään. Silti Ranen täytyy pitää hajustettuja pumpulituppoja sieraimissaan aina kun ei ole työssä. Ei kovin miellyttävää. Varsinkin... no. Kerran me olimme, tuota, vuoteessa. Ilta oli ollut todella romanttinen, viiniä ja päivällinen ja kynttilöitä, koko hoito. Aivan ihanaa. Ja olimme juuri aivan, hmm, loppuvaiheessa ja Rane ähisi siinä, päälläni ja yhtäkkiä hänen sieraimestaan tippuu limainen pumpulipallo kaulalleni – se oli, voit kuvitella. Minä olin syönyt ravintolassa aivan hitusen maustettua ruokaa ja Rane alkoi kakoa. No... hetki oli pilalla, voit varmaan kuvitella.
- Ööh... tuota. Joo. Minun täytyy – tai siis, lupasin soittaa pojalleni kotiin kun hän pääsee koulusta. Voisinko mennä parvekkeelle soittamaan?
- Juu, toki. Toivottavasti en järkyttänyt sinua? Rane usein sanoo, että olen ihan liian avoin, kerron kaikille mitä ajattelen, asiat vain pullahtavat ulos suustani ilman että edes huomaan. Olen sellainen möläyttelijä, Rane kutsuu minua papukaijaksi joskus kun puhun liikaa. Ja sinä olet todella hyvä kuuntelija, ihan tosi. Ei ollut tarkoitus lörpötellä sillä tavalla. Oletko kunnossa? Näytät jotenkin, öh, läikikkäältä.
- Ei ei, kaikki on hyvin, on vain hiukan kuuma, parveke varmasti auttaa, ei tässä mitään. Palaan aivan pian.


- No niin, joko sinulla on parempi olo? Toin sinulle hiukan mehua, se varmasti piristää. Ja ota ihmeessä kakkua.
- Oi, kiitos. Mitä kakkua tämä on? Herkullista!
- Mantelikakkua, saat reseptin minulta jos haluat. Leikkasin sen Pirkka-lehdestä. Kakkujen leipominen on harrastukseni, olen ajatellut että voisin joskus avata leipomon. Olen kehitellyt ihan omiakin reseptejä. Kaisa's – eikö kuulostakin mukavalta nimeltä? Näen ihan silmissäni sen kyltin, siinä olisi laventelinsinistä ja se olisi kirjoitettu koristeellisella fontilla... mutta eihän sitä koskaan tiedä. Voihan olla, että en ole tarpeeksi hyvä leipuri.
- Voi ei, sinähän olet todella hyvä! Ehdottomasti! Olen minäkin Pirkan resepteillä leiponut, mutta en koskaan näin hyvää. Sinulla on se taito, tiedätkö.
- Ihan tosi? Oi, kiitos, tässähän ihan punastuu.
- Juu, ilman muuta. Niin tuota, onko miehesi töissä juuri nyt?
- Rane on tosiaan töissä.
- Mitä hän selvittää? Isokin juttu? Voit kertoa minulle. Voinko ottaa vielä toisen palan? Tämä on todella hyvää. Minulla jäi lounas väliin.
- Niin. Ota toki. No, se on tavallaan salaista. Mutta voinhan minä sen sinulle kertoa, ethän kerro kenellekään.
- En tietenkään.
- Eräs kuuluisa henkilö on kadonnut. Tiedäthän sen poliitikon, jonka tekstiviestikohu on ollut paljon uutisissa... en nyt mainitse mitään nimiä.
- Heh. Juu.
- No, hänen, hmm, "ystävättärensä" on ollut kadoksissa joitakin päiviä. Uutiset eivät vielä tiedä tätä. Hänen perheensä on vain sanonut uutisille, että hän ei kommentoi. Epäillään, että hänelle on tapahtunut jotakin. Poliitikkoakin on kuulusteltu.
- Ihan tosi? Epäilevätkö he, että... tiedäthän, että poliitikko...
- Mm-hmm. Mutta sinä et sitten tiedä tätä.
- Niin juuri.
- Hän on kuulemma todella mustasukkainen, vaikka hänellä ei tietenkään pitäisi olla mitään oikeutta.
- Ei, tietenkään.
- Nainen on ilmeisesti tapaillut jotakuta muutakin.
- Ketä?
- No... jotakuta näyttelijää, kuulemma. Pyrkii elokuviinkin, tämä nainen.
- Heh!
- Aika pinnalliset avut... mutta. Niin, hän on nyt kadonnut. Nähty viimeksi juttelemassa poliitikon kanssa viime perjantaina. Riitelivät.
- Aivan... kuulostaa mielenkiintoiselta.
- Niin. Mutta minä en tiedä sen enempää. Ja sinä!
- Hmm?
- Muistahan, että sinä et tiedä tästä mitään.
- En tietenkään, minähän lupasin. Mutta niin, minun täytyy ruveta lähtemään, lupasin pojalleni, että menen tekemään hänelle välipalaa. Hän on juuri nyt iltapäiväkerhossa ja pääsee kohta kotiin. Oli todella mukava...
- Maire.
- Niin?
- Kerroinko, kuinka minä ja Rane tapasimme?
- Et. Mutta minun täytyy todella...
- Poliisissa.
- Anteeksi?
- Tapasimme poliisissa.
- Öh?
- En tainnut mainita, mitä teen työkseni.
- Eh, et tosiaan.
- Minä kuuntelen.
- Anteeksi?
- Minä olen ammatiltani kuuntelija. Sitä ei tosin löydy virallisesta ammattiluettelosta. Varsinaisesti työnimikkeeni on konsultti. Niin kuin Ranenkin, muuten.
- Mitä, se...?
- Ranella ja minulla on yhteistä se, että meillä on molemmilla jokin erikoislaatuinen aisti. Siksi me sovimmekin hyvin yhteen. Minulla on nimittäin äärimmäisen tarkka kuulo. Kuuntelen poliisille esimerkiksi puheluita ja kuulusteluja. Katsos, ei tarvita mitään teknisiä laitteita, eikä lupia, koska minä vain satun kuulemaan asioita. Kuulen puheen todella kaukaa, ja kuulen myös äänen vivahteet erittäin tarkasti.
- Mitä?
- Ymmärrät varmaan, että tiedän, mitä kuiskit päätoimittajasi kanssa puhelimessa parvekkeella. Kuulin myös, mitä puhuit tämän Timpan kanssa sen jälkeen. Sattumoisin tunnistin äänen ja tiedän, mikä "Timpan" sukunimi on ja mitä hän tekee työkseen. Ja tiedän, että aviomiehesi voisi suhtautua asiaan melko ikävästi, varsinkin kun ottaa huomioon, että hän on Timpan työtoveri. Timppakaan ei oikein pitäisi siitä, jos sattuisi leviämään, että hän on sotkeutunut naimisissa olevaan naiseen. Hänen alallaan maine on niin kovin tärkeä, ja hän saattaisi... no, tehdä jotakin hyvin ikävää, kuten miehesikin. Kai ymmärrät että leikit tulella? Sanon tämän ihan vilpittömästi, koska olen huolestunut sinusta. Tietenkin.
- Kaisa, ethän...
- En tietenkään. Mehän olemme ystäviä, eikö niin? Voit luottaa vaitiolooni, aivan niin kuin minäkin voin luottaa siihen, että mitään tästä ei ilmaannu lööppeihin.
- Aivan!
- Mutta nyt sinun varmaan täytyy jo kiiruhtaa, eikö niin?
- ... niin.
- No niin, mukavia pääsiäispyhiä sitten. Tapaamisiin!
- Juu, hei. Oli mukavaa –
- Aivan. Hei hei!


*