perjantai 7. joulukuuta 2007

Kuvastimessa

Tässäkö minä olen peili - katsot minuun viistosti vasemmalta hehkulampun valossa, iltavalossa - ja sanot että kasvoni muistuttavat jotakin. Mitä? kysyn etkä sinä vastaa, katsot vain niin kuin peiliin katsotaan, vaiti, silmät hieman laajentuneina, kuin poseeraten. Olet unohtunut ajatuksiisi, minusta tai itsestäsi, en osaa sanoa mitään. Näetkö sinä minua nyt kun katsot silmäripsiäni tarkkaavaisesti. Olen näkymätön, piirryn kulmina ja kaarteina, jähmeinä alabasterikuvioina, olen geometrinen sarja piirteitä jotka kertovat sinulle jostakin jota et halua selittää. Vai pysty? Jos minä nyt kääntyisin pois - häiriintyisitkö? Etkö huomaisi? Puhunko minä sinulle vai kuvallesi, mielessäni, kuultavalle voipaperipiirrokselle ikkunassa. Kun on liian yksinäinen puhumaan ihmiselle sitä puhuu kissalleen, tai kuvalle. Tai peilille. Vai niin, olemme takaisin peilissä, niinkö. Kysymys livahtaa esiin, ihan niin kuin minun ääneni. Puhun itsekseni, ajatuksissani. Mitä minä sinulle sitten sanoisin? Ennen oli paljon enemmän sanojakin. Vastaisitko edes? Pöly jää ilmaan leijailemaan, meillä ei ole yhteyttä, olemme vaitonaisina omissa tyhjiöissämme, tämä on hermeettisesti suljettu huone joka sisältää ummehtunutta ilmaa joka ei ole liikkunut. Minä katson salaa suupielesi kaarta, joskus se kaartui hienoisesti, minulle, pieni värähdys oikeassa suupielessäsi kävi ennen kuin katsoin silmiisi ja siellä näkyi joku, oikea sinä, joka ei ollut vielä kadonnut. Sinä hymyilit minulle. Olen unohtanut jotakin muutakin. Kun en muista enää, nousen ja teen lähtöä, huomaan ettei katseesi ole liikkunut. Suljen oven hiljaa, silti.