keskiviikko 10. lokakuuta 2007

Ristiviiltoja

Pappa tönäisee pyöräilevän tytön bussin alle. Minä en vielä tiedä tätä, istun Keskustorilla myöhästyjän bussissa, odotan että matka jatkuu. Ystävä menee toiseen suuntaan, uskoo myöhästyvänsä, ehtii kuitenkin. Aamu on kirkas, valo repeilleiden koivunlehtien läpi epätodellinen, tuuli on hetken poissa, ikäväkin. Puiston läpi näen maan, se on ruskea, ei vielä märkä, haravoimattomien vaahteranlehtien alla – kahlaan rahisevan maton läpi ja tuijottelen taivaalle, maahan, taivaalle. Karhearunkoiset puut ovat jykevästi kiinni, haluaisin niiden pitävän minutkin, kolhuinen pinta käden alla elävä, voimakas. Mutkasta käännyn punakeltaiseen taloon, siellä lojuu tyttöjä punaisilla sohvilla, takit sylissä he juttelevat, nauravat, hälisevät. Käytävällä odottaa siivouskärry, koulureppuja levällään, menen portaat alas lämpimään, minua odotetaan.

Opetan mustapaitaiselle tytölle kuinka tietoja käsitellään, kohdataan ihminen, mennään toiseen rytmiin; mutta hän ei vielä tiedä oppivansa tätä kaikkea. Hän osaa jo paljon, hymyilee ujosti takaisin, menee syömään vegaaniruokaa, kulkee edestakaisin ja järjestelee, tulee jatkuvasti enemmän omaksi itsekseen. Liikkeet kevenevät, sivussa minä hymyilen salaa. Luen pyöräilevän tytön olevan sairaalassa, poliisit eivät tiedä hänen vointiaan, vihaisen vanhan miehen motiivista ei ole tietoa, silminnäkijät tilittävät parvekkeelta liikennetilanteesta. Minä en ymmärrä lukemiani sanoja, ne muodostavat groteskin pelin, jonka säännöt ovat hämärät, ehkä niitä ei ole. Brittitutkimus kertoo että murhe voi tappaa, mutta tiedämme jo; sammalten alle kätketty kasvaa puolukanpunaa, kitkerää surumarjaa.

Kotimatkalla tuuli on palannut, se hyväilee kuin veitsi – edessä hiekkakäytävä avautuu, se on sali, rungot kaartuvat ylle, paljaat oksat kaarnaista pitsiä sinisen ja minun välillä. Ilmassa kuulumaton sävel seuraa putoavaa okrankeltaista välähdystä, se myötäilee tuulta, kieppuu alas oksien läpi kahisevaan maahan.

torstai 4. lokakuuta 2007

I

Eteiseen ei ole tarkoitus jäädä, se on kodin näyteikkuna, katsaus myöhempiin vaiheisiin. Seinät ovat vieläkin maalaamatta, älä kiinnitä siihen huomiota, me vain kuljemme läpi. Peili kiikkuu naulassa uhkaavasti heilahdellen, kuluneet valkoiset puukehykset – se on isoisoäidin, hopea valuu hiljalleen lasin alta takaisin maahan. Valo räpsähtelee, jätä kengät siihen, kaapit jotka ovat täynnä takkeja ja niiden takana – kukapa tietää, olen itsekin jo unohtanut. Röykkiöittäin kenkiä ja tervehdyksiä – tervetuloa, kiitos, astukaa sisään, älkää välittäkö sotkusta, minä vain siirtelen näitä paperipusseja ja käsilaukkuja edestakaisin.

II

Olohuoneissa korkeat katot – julkisivun ylläpitämiseksi tarvitsemme tilaa, tilaa joka suo meille anteeksi vajavaisuutemme: katsohan, ei näin korkean katon alla voi milloinkaan tulla suureksi, ei ihminen. Ehkä jumala – mutta en minä ainakaan ole tavannut häntä. Juomme kahvia tai teetä tai viiniä, keskustelemme; muista pyyhkiä kasvosi aina kun olet syönyt, majoneesi suupielessä karkottaa ylevät ajatukset. On tärkeää siivota. Maton on oltava suorassa, niin kuin vieraidenkin. Pesänrakennusvimma siivotaan sohvalta kun tädit ovat tulossa; vasta vieraiden lähdettyä lehdet ja kirjat palaavat hiljakseen, tyynyt asettuvat nurkkiin mukavammin ruttuun. Tasaisten kirjarivien katveessa on rauhallista, ajatukset järjestyksessä ja minä, mitä sitten jos olenkin joskus sekava, levyhyllyt ovat kuitenkin ojennuksessa. Sisustuslehtien kauniit kuvat, sovittelen niitä tähän päälle, niissä huoneissa ei asuta, lehdetkin avaamattomia – steriili siisteys vetoaa koskemattomuudellaan, se on saavuttamatonta taivaankaltaista valkoista.

III

Keittiössä ovat varastetut suudelmat, äänten kantautuessa olohuoneesta, kuiskatut sanat: ei – tai ehkä sittenkin, hiljaa. Arkiset kahvikupit ja viinipullotaulut, läikikkäät seinät täynnä koukkuja ja lattia täynnä ranskanleivänmuruja, kaaos löytää tänne aina tiensä. Keittokirjat ovat pölyn peitossa. Jääkaappimagneetit kertovat missä mennään, tai mihin jäätiin, elävä todistus kaiken muuttuvaisuudesta, pysyvien arvojen hidas liikahtelu valkoisella teräspinnalla. Kello jätättää, edellinenkin lakkasi toimimasta. Täällä asuu minun epävarmuuteni, naapureiden riidat kantautuvat hormien kautta, vaivoin kurissa pysyvä siivottomuus tiskipöydällä. Illalla kuuntelen muminaa, siellä juodaan ja puhutaan suhteista, pahaa. Keittiöt ovat siihen sopivia.

keskiviikko 3. lokakuuta 2007

Blues

Naakat ovat tulleet.
Risaisten koivujen valkeat oksat notkuvat
mustia kiljuvia hedelmiä
hämärässä
kadut ovat tyhjiä, maisemassa bussi keinahtelee unisesti.
Ihmiset penkeillään tuijottavat puoliavoimin silmin ulos,
minä annan bluesin kantaa minua töihin ja kotiin.
Vaahteranlehdet tarttuvat asvaltilta kenkiin, rahisevaa kahlausta jokavuotisessa luopumisessa; hyvästien värit
punainen, keltainen, roso vihreää –
olemme repaleisia, kuljeskelemme ovista sisään ja ulos
kauppalaput jääneinä vihkojen väliin,
mietimme kirjaston kadonneita kirjoja, tiskejä, rakkautta,
vihaiset sanat etsattuina eteisen kynnykseen.

Kieltäydyn avaamasta,
se valuu sisään ikkunoiden vetoisista raoista, oven alta tervetuliaismaton yli
sängyn alle, nojatuoliini
ja kun en osaa varautua
huomaan olevani tammikuussa,
kirjoitusvihko painaa joka päivä enemmän,
nyt varastelen jo kyniä kauppojen tiskeiltä.
Viimeinen aseeni kynttilät ikkunalaudalla
painan pääni höyheniin
kuin aamu olisi toukokuu.

maanantai 1. lokakuuta 2007

Matkasta

On pakattava asioita toisten tieltä. Liian pieniä vaatteita tai liian suuria, ylpeitä muhkuroita jotka eivät sovi minkään kanssa. Mitä tahansa voi unohtaa jos sen laittaa pois näkyviltä, on vain jätettävä pois jotakin - ja ehkä vielä joskus avaan tämän, muistan nämä palat kokonaisena, kipeänkarheat toiveet ja unet; kuka minä olin.