lauantai 29. syyskuuta 2007

Huone

Hän kävelee pois huoneesta, seinä rajaa hänet ulos ja hän on läsnä, varjoissa jotka kietovat nurkkia, minä istun tässä ja kuuntelen hänen askeltensa painoa. Ulkona on pimeää eikä hän ole mennyt sinne, sateeseen; kengät loiskumassa lätäköiden pintajännityksen läpi, puiden oksilta tippuvat pisarat harteillaan – hän on kadonnut ovelta, haihtunut siitä kuten huoneestakin, minusta. Keinutuoli on keskilattialla, minä istahdan siihen ja olen yhtäkkiä vanha; selkäni on köyryssä, kurkkuuni on painunut sisäänpäinkasvanut huokaus kuin kynsi. Päiväkausia, iltakausia minä istun ja puhun hänelle – hän katoaa yhä uudelleen ovelta sateeseen, jossa hän ei ole. Nämä neljä seinää rajaavat hänet: minä saan pitää hänet. Ulkona ei ole enää pihlajanmarjoista humalaisia varpusia, ei hämähäkinseittejä, ei ohiajavia sinisiä busseja jotka kiihdyttävät aina liian nopeasti ohi pysäkin, jolle joku kiiruhtaa. Huone loppuu oviaukkoon, jonka toisella puolen on pimeä. Pelkkä pimeä.

keskiviikko 26. syyskuuta 2007

Kohtaaminen

Kiviset hampaat kurottavat karrelle paahdetusta maasta, koiranputket keltaisesta väsymättä. Päivä sirisee. Istuessani maahan, varjottomaan ruohoon puhkeaa itseään ulos järsivä haava; siitä nousee kumarassa kulunutluinen mies – vanhaan tunkioon haudattu virkamies perhosentoukka kämmenellään. Se haluaa kertoa minulle, kuinka eräänä päivänä tuli sumu.

Kello viisi kiviä ei enää ollut, se kertoi. Lintujen vaiettua jyskytys korvissa. Viileää pisaroivat silmäripset räpisivät, polku kiemurteli tiehensä hiljaa. Mies joka on tunkiossa halusi maistaa piparkakkutaikinaa, kävellä matkan verstaalleen takapihan polkua, olla puhumatta vaimonsa kanssa, herneet ja perunamuusi välissään. Sanoi: äänen puutos täällä – se ei ole hiljaisuutta välillä, vaan välittä. Välittämättä.

Kaikki on paikallaan; kädet juuria myöten, kuoriaiset lonkkaluissa. Sirkat rummuttavat maata kärhijaloillaan ja minä, varpaattomana, kallo rahisee kylmää soraa. Ei maatuminen ole helppoa: odotapa viisikin vuotta että jokin liikahtaisi. Makaat siinä, halla kylmii kylkiluita irti, ruohonjuuret sorminikamissa.

Yksinäistä on, mies huokaisi. Olen näitä tarinoita kertonut niin monelle. Jos joku palaisi. Juuret kahahtivat kun se vetäytyi takaisin. Lapaluu jäi maahan: hapertunut litteä kivi.



------------
Runotorstai.

tiistai 25. syyskuuta 2007

Nukkelapsi

Uudelleensyntymänuken silmät pilkistävät mustina ryppyisissä kasvoissa, kädet käpertyvät kumivartaloa vasten. Se on puettu, vapisevin käsin kaivettu villatakki päällä – mohairhiustupsut sojottavat rätisevinä, kuitu hankaa vasten aukiletta. Kun kumarrun, se katsoo kohti. Kaapin oven voi lyödä kiinni mutta katse ei pysähdy puuhun: sitä hoivataan. Yöpöydällä ei enää ole neulaa, lapsi on hiljainen ja kiltti. Kiven paino silmässä läpäisee multakerroksen, kynnet maalattu kupertuviin sormiin, tartuntaote pitää.

Keittokomero

Silmät täynnä soraa, saamattomat unet vellovat kipeästi. Joku koputtaa seinään, kuuntelen viestejä toiselta puolen. Keittiössä kumarrun hormin viereen: naiset puhuvat siellä, punaviinilasit kilahtelevat sordiinossa. Tiivis supatus, tuolin narina lattiaa vasten, hiljaiset naurut pujahtavat äkkiä toistensa lomaan. Äänensävystä kuulee, mistä puhutaan – kohtikumaran, silmien vilkkeen. En saa selvää sanoista. Lasit kaapissa vaikenevat.

sunnuntai 23. syyskuuta 2007

Sunnuntai

Ei minua huvita kirjoittaa tänään, kynät ovat tylsyneet teroituskelvottomiksi. Hattupäinen mies ojentaa kadunkulmassa lehtistä.

En minä halua kirjoittaa tänään, analyyttiset kynät juoksevat papereilla, jahtaavat pilkkuja ja pisteitä väärissä kohdissa. Rannassa seisoo lapsi joka tuijottaa kaarnalaivaa, akuankkareppu roikkuu olkapäältä jäykkänä. Auringon lasku on lähempänä kuin ennen, lööpit kirkuvat suruviestejään. Kadonneen lapsen äiti itkee kirkossa: tämä on meille uutinen.

Minä en tiedä minne tässä kuvassa kuulun – seison nurkassa. Ei ole enää toista jonka kanssa hihittää nurkasta toiseen, tällä kertaa minä olen tässä yksin. Mattojen raidat on laskettu, punaiset viivat kaatuneet vihreiden päälle ja muuttuneet mudanvärisiksi, eteisen hämärässä ne värisevät vääränvärisyyttään.

En halua sanoa tähän mitään; miksi minulla pitäisi olla mielipide kaikesta? Ranta odottaa minuakin, mutta olen hukannut laivani. Vahvat kädet eivät enää veistä minulle uutta. Talot työmatkani varrella kaartuvat päälle kuin kuiskaten, istun metallisessa laatikossa loppuun asti. Perillä vaihdan vain laatikon toiseen.

Kävelymatkat ovat nykyään liian lyhyitä. Punatiilisen kirkon patsas on lakannut suihkuttamasta, kiviset pojat ovat jähmettyneet odotukseensa. Pian suihkulähteet kiedotaan taas muovikupuihinsa, kiteisen jään ja hämärän alle. Syyskuisen sunnuntain autius makaa Hämeenkadun varrella, pulut ja lokit taistelevat roskista kulmikkailla kivillä. Valo on viileää, kimaltavaa, kuin hetki ennen silmien sulkemista.