perjantai 7. joulukuuta 2007

Kuvastimessa

Tässäkö minä olen peili - katsot minuun viistosti vasemmalta hehkulampun valossa, iltavalossa - ja sanot että kasvoni muistuttavat jotakin. Mitä? kysyn etkä sinä vastaa, katsot vain niin kuin peiliin katsotaan, vaiti, silmät hieman laajentuneina, kuin poseeraten. Olet unohtunut ajatuksiisi, minusta tai itsestäsi, en osaa sanoa mitään. Näetkö sinä minua nyt kun katsot silmäripsiäni tarkkaavaisesti. Olen näkymätön, piirryn kulmina ja kaarteina, jähmeinä alabasterikuvioina, olen geometrinen sarja piirteitä jotka kertovat sinulle jostakin jota et halua selittää. Vai pysty? Jos minä nyt kääntyisin pois - häiriintyisitkö? Etkö huomaisi? Puhunko minä sinulle vai kuvallesi, mielessäni, kuultavalle voipaperipiirrokselle ikkunassa. Kun on liian yksinäinen puhumaan ihmiselle sitä puhuu kissalleen, tai kuvalle. Tai peilille. Vai niin, olemme takaisin peilissä, niinkö. Kysymys livahtaa esiin, ihan niin kuin minun ääneni. Puhun itsekseni, ajatuksissani. Mitä minä sinulle sitten sanoisin? Ennen oli paljon enemmän sanojakin. Vastaisitko edes? Pöly jää ilmaan leijailemaan, meillä ei ole yhteyttä, olemme vaitonaisina omissa tyhjiöissämme, tämä on hermeettisesti suljettu huone joka sisältää ummehtunutta ilmaa joka ei ole liikkunut. Minä katson salaa suupielesi kaarta, joskus se kaartui hienoisesti, minulle, pieni värähdys oikeassa suupielessäsi kävi ennen kuin katsoin silmiisi ja siellä näkyi joku, oikea sinä, joka ei ollut vielä kadonnut. Sinä hymyilit minulle. Olen unohtanut jotakin muutakin. Kun en muista enää, nousen ja teen lähtöä, huomaan ettei katseesi ole liikkunut. Suljen oven hiljaa, silti.

keskiviikko 10. lokakuuta 2007

Ristiviiltoja

Pappa tönäisee pyöräilevän tytön bussin alle. Minä en vielä tiedä tätä, istun Keskustorilla myöhästyjän bussissa, odotan että matka jatkuu. Ystävä menee toiseen suuntaan, uskoo myöhästyvänsä, ehtii kuitenkin. Aamu on kirkas, valo repeilleiden koivunlehtien läpi epätodellinen, tuuli on hetken poissa, ikäväkin. Puiston läpi näen maan, se on ruskea, ei vielä märkä, haravoimattomien vaahteranlehtien alla – kahlaan rahisevan maton läpi ja tuijottelen taivaalle, maahan, taivaalle. Karhearunkoiset puut ovat jykevästi kiinni, haluaisin niiden pitävän minutkin, kolhuinen pinta käden alla elävä, voimakas. Mutkasta käännyn punakeltaiseen taloon, siellä lojuu tyttöjä punaisilla sohvilla, takit sylissä he juttelevat, nauravat, hälisevät. Käytävällä odottaa siivouskärry, koulureppuja levällään, menen portaat alas lämpimään, minua odotetaan.

Opetan mustapaitaiselle tytölle kuinka tietoja käsitellään, kohdataan ihminen, mennään toiseen rytmiin; mutta hän ei vielä tiedä oppivansa tätä kaikkea. Hän osaa jo paljon, hymyilee ujosti takaisin, menee syömään vegaaniruokaa, kulkee edestakaisin ja järjestelee, tulee jatkuvasti enemmän omaksi itsekseen. Liikkeet kevenevät, sivussa minä hymyilen salaa. Luen pyöräilevän tytön olevan sairaalassa, poliisit eivät tiedä hänen vointiaan, vihaisen vanhan miehen motiivista ei ole tietoa, silminnäkijät tilittävät parvekkeelta liikennetilanteesta. Minä en ymmärrä lukemiani sanoja, ne muodostavat groteskin pelin, jonka säännöt ovat hämärät, ehkä niitä ei ole. Brittitutkimus kertoo että murhe voi tappaa, mutta tiedämme jo; sammalten alle kätketty kasvaa puolukanpunaa, kitkerää surumarjaa.

Kotimatkalla tuuli on palannut, se hyväilee kuin veitsi – edessä hiekkakäytävä avautuu, se on sali, rungot kaartuvat ylle, paljaat oksat kaarnaista pitsiä sinisen ja minun välillä. Ilmassa kuulumaton sävel seuraa putoavaa okrankeltaista välähdystä, se myötäilee tuulta, kieppuu alas oksien läpi kahisevaan maahan.

torstai 4. lokakuuta 2007

I

Eteiseen ei ole tarkoitus jäädä, se on kodin näyteikkuna, katsaus myöhempiin vaiheisiin. Seinät ovat vieläkin maalaamatta, älä kiinnitä siihen huomiota, me vain kuljemme läpi. Peili kiikkuu naulassa uhkaavasti heilahdellen, kuluneet valkoiset puukehykset – se on isoisoäidin, hopea valuu hiljalleen lasin alta takaisin maahan. Valo räpsähtelee, jätä kengät siihen, kaapit jotka ovat täynnä takkeja ja niiden takana – kukapa tietää, olen itsekin jo unohtanut. Röykkiöittäin kenkiä ja tervehdyksiä – tervetuloa, kiitos, astukaa sisään, älkää välittäkö sotkusta, minä vain siirtelen näitä paperipusseja ja käsilaukkuja edestakaisin.

II

Olohuoneissa korkeat katot – julkisivun ylläpitämiseksi tarvitsemme tilaa, tilaa joka suo meille anteeksi vajavaisuutemme: katsohan, ei näin korkean katon alla voi milloinkaan tulla suureksi, ei ihminen. Ehkä jumala – mutta en minä ainakaan ole tavannut häntä. Juomme kahvia tai teetä tai viiniä, keskustelemme; muista pyyhkiä kasvosi aina kun olet syönyt, majoneesi suupielessä karkottaa ylevät ajatukset. On tärkeää siivota. Maton on oltava suorassa, niin kuin vieraidenkin. Pesänrakennusvimma siivotaan sohvalta kun tädit ovat tulossa; vasta vieraiden lähdettyä lehdet ja kirjat palaavat hiljakseen, tyynyt asettuvat nurkkiin mukavammin ruttuun. Tasaisten kirjarivien katveessa on rauhallista, ajatukset järjestyksessä ja minä, mitä sitten jos olenkin joskus sekava, levyhyllyt ovat kuitenkin ojennuksessa. Sisustuslehtien kauniit kuvat, sovittelen niitä tähän päälle, niissä huoneissa ei asuta, lehdetkin avaamattomia – steriili siisteys vetoaa koskemattomuudellaan, se on saavuttamatonta taivaankaltaista valkoista.

III

Keittiössä ovat varastetut suudelmat, äänten kantautuessa olohuoneesta, kuiskatut sanat: ei – tai ehkä sittenkin, hiljaa. Arkiset kahvikupit ja viinipullotaulut, läikikkäät seinät täynnä koukkuja ja lattia täynnä ranskanleivänmuruja, kaaos löytää tänne aina tiensä. Keittokirjat ovat pölyn peitossa. Jääkaappimagneetit kertovat missä mennään, tai mihin jäätiin, elävä todistus kaiken muuttuvaisuudesta, pysyvien arvojen hidas liikahtelu valkoisella teräspinnalla. Kello jätättää, edellinenkin lakkasi toimimasta. Täällä asuu minun epävarmuuteni, naapureiden riidat kantautuvat hormien kautta, vaivoin kurissa pysyvä siivottomuus tiskipöydällä. Illalla kuuntelen muminaa, siellä juodaan ja puhutaan suhteista, pahaa. Keittiöt ovat siihen sopivia.

keskiviikko 3. lokakuuta 2007

Blues

Naakat ovat tulleet.
Risaisten koivujen valkeat oksat notkuvat
mustia kiljuvia hedelmiä
hämärässä
kadut ovat tyhjiä, maisemassa bussi keinahtelee unisesti.
Ihmiset penkeillään tuijottavat puoliavoimin silmin ulos,
minä annan bluesin kantaa minua töihin ja kotiin.
Vaahteranlehdet tarttuvat asvaltilta kenkiin, rahisevaa kahlausta jokavuotisessa luopumisessa; hyvästien värit
punainen, keltainen, roso vihreää –
olemme repaleisia, kuljeskelemme ovista sisään ja ulos
kauppalaput jääneinä vihkojen väliin,
mietimme kirjaston kadonneita kirjoja, tiskejä, rakkautta,
vihaiset sanat etsattuina eteisen kynnykseen.

Kieltäydyn avaamasta,
se valuu sisään ikkunoiden vetoisista raoista, oven alta tervetuliaismaton yli
sängyn alle, nojatuoliini
ja kun en osaa varautua
huomaan olevani tammikuussa,
kirjoitusvihko painaa joka päivä enemmän,
nyt varastelen jo kyniä kauppojen tiskeiltä.
Viimeinen aseeni kynttilät ikkunalaudalla
painan pääni höyheniin
kuin aamu olisi toukokuu.

maanantai 1. lokakuuta 2007

Matkasta

On pakattava asioita toisten tieltä. Liian pieniä vaatteita tai liian suuria, ylpeitä muhkuroita jotka eivät sovi minkään kanssa. Mitä tahansa voi unohtaa jos sen laittaa pois näkyviltä, on vain jätettävä pois jotakin - ja ehkä vielä joskus avaan tämän, muistan nämä palat kokonaisena, kipeänkarheat toiveet ja unet; kuka minä olin.

lauantai 29. syyskuuta 2007

Huone

Hän kävelee pois huoneesta, seinä rajaa hänet ulos ja hän on läsnä, varjoissa jotka kietovat nurkkia, minä istun tässä ja kuuntelen hänen askeltensa painoa. Ulkona on pimeää eikä hän ole mennyt sinne, sateeseen; kengät loiskumassa lätäköiden pintajännityksen läpi, puiden oksilta tippuvat pisarat harteillaan – hän on kadonnut ovelta, haihtunut siitä kuten huoneestakin, minusta. Keinutuoli on keskilattialla, minä istahdan siihen ja olen yhtäkkiä vanha; selkäni on köyryssä, kurkkuuni on painunut sisäänpäinkasvanut huokaus kuin kynsi. Päiväkausia, iltakausia minä istun ja puhun hänelle – hän katoaa yhä uudelleen ovelta sateeseen, jossa hän ei ole. Nämä neljä seinää rajaavat hänet: minä saan pitää hänet. Ulkona ei ole enää pihlajanmarjoista humalaisia varpusia, ei hämähäkinseittejä, ei ohiajavia sinisiä busseja jotka kiihdyttävät aina liian nopeasti ohi pysäkin, jolle joku kiiruhtaa. Huone loppuu oviaukkoon, jonka toisella puolen on pimeä. Pelkkä pimeä.

keskiviikko 26. syyskuuta 2007

Kohtaaminen

Kiviset hampaat kurottavat karrelle paahdetusta maasta, koiranputket keltaisesta väsymättä. Päivä sirisee. Istuessani maahan, varjottomaan ruohoon puhkeaa itseään ulos järsivä haava; siitä nousee kumarassa kulunutluinen mies – vanhaan tunkioon haudattu virkamies perhosentoukka kämmenellään. Se haluaa kertoa minulle, kuinka eräänä päivänä tuli sumu.

Kello viisi kiviä ei enää ollut, se kertoi. Lintujen vaiettua jyskytys korvissa. Viileää pisaroivat silmäripset räpisivät, polku kiemurteli tiehensä hiljaa. Mies joka on tunkiossa halusi maistaa piparkakkutaikinaa, kävellä matkan verstaalleen takapihan polkua, olla puhumatta vaimonsa kanssa, herneet ja perunamuusi välissään. Sanoi: äänen puutos täällä – se ei ole hiljaisuutta välillä, vaan välittä. Välittämättä.

Kaikki on paikallaan; kädet juuria myöten, kuoriaiset lonkkaluissa. Sirkat rummuttavat maata kärhijaloillaan ja minä, varpaattomana, kallo rahisee kylmää soraa. Ei maatuminen ole helppoa: odotapa viisikin vuotta että jokin liikahtaisi. Makaat siinä, halla kylmii kylkiluita irti, ruohonjuuret sorminikamissa.

Yksinäistä on, mies huokaisi. Olen näitä tarinoita kertonut niin monelle. Jos joku palaisi. Juuret kahahtivat kun se vetäytyi takaisin. Lapaluu jäi maahan: hapertunut litteä kivi.



------------
Runotorstai.

tiistai 25. syyskuuta 2007

Nukkelapsi

Uudelleensyntymänuken silmät pilkistävät mustina ryppyisissä kasvoissa, kädet käpertyvät kumivartaloa vasten. Se on puettu, vapisevin käsin kaivettu villatakki päällä – mohairhiustupsut sojottavat rätisevinä, kuitu hankaa vasten aukiletta. Kun kumarrun, se katsoo kohti. Kaapin oven voi lyödä kiinni mutta katse ei pysähdy puuhun: sitä hoivataan. Yöpöydällä ei enää ole neulaa, lapsi on hiljainen ja kiltti. Kiven paino silmässä läpäisee multakerroksen, kynnet maalattu kupertuviin sormiin, tartuntaote pitää.

Keittokomero

Silmät täynnä soraa, saamattomat unet vellovat kipeästi. Joku koputtaa seinään, kuuntelen viestejä toiselta puolen. Keittiössä kumarrun hormin viereen: naiset puhuvat siellä, punaviinilasit kilahtelevat sordiinossa. Tiivis supatus, tuolin narina lattiaa vasten, hiljaiset naurut pujahtavat äkkiä toistensa lomaan. Äänensävystä kuulee, mistä puhutaan – kohtikumaran, silmien vilkkeen. En saa selvää sanoista. Lasit kaapissa vaikenevat.

sunnuntai 23. syyskuuta 2007

Sunnuntai

Ei minua huvita kirjoittaa tänään, kynät ovat tylsyneet teroituskelvottomiksi. Hattupäinen mies ojentaa kadunkulmassa lehtistä.

En minä halua kirjoittaa tänään, analyyttiset kynät juoksevat papereilla, jahtaavat pilkkuja ja pisteitä väärissä kohdissa. Rannassa seisoo lapsi joka tuijottaa kaarnalaivaa, akuankkareppu roikkuu olkapäältä jäykkänä. Auringon lasku on lähempänä kuin ennen, lööpit kirkuvat suruviestejään. Kadonneen lapsen äiti itkee kirkossa: tämä on meille uutinen.

Minä en tiedä minne tässä kuvassa kuulun – seison nurkassa. Ei ole enää toista jonka kanssa hihittää nurkasta toiseen, tällä kertaa minä olen tässä yksin. Mattojen raidat on laskettu, punaiset viivat kaatuneet vihreiden päälle ja muuttuneet mudanvärisiksi, eteisen hämärässä ne värisevät vääränvärisyyttään.

En halua sanoa tähän mitään; miksi minulla pitäisi olla mielipide kaikesta? Ranta odottaa minuakin, mutta olen hukannut laivani. Vahvat kädet eivät enää veistä minulle uutta. Talot työmatkani varrella kaartuvat päälle kuin kuiskaten, istun metallisessa laatikossa loppuun asti. Perillä vaihdan vain laatikon toiseen.

Kävelymatkat ovat nykyään liian lyhyitä. Punatiilisen kirkon patsas on lakannut suihkuttamasta, kiviset pojat ovat jähmettyneet odotukseensa. Pian suihkulähteet kiedotaan taas muovikupuihinsa, kiteisen jään ja hämärän alle. Syyskuisen sunnuntain autius makaa Hämeenkadun varrella, pulut ja lokit taistelevat roskista kulmikkailla kivillä. Valo on viileää, kimaltavaa, kuin hetki ennen silmien sulkemista.