keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Avataan tästä


valoon
       siristyvää

Avataan takkia, silmiä
avataan sisustuslehti

otetaan förskottia;
verhot kukkivat
                         pastelliunia
virkattuja perhosia

      avataan

verho, laskuvarjo
                        viime hetkellä
koho(te)taan
       chin chin! Pohjanmaan kautta!  

maan päällä niin kuin taivaassa
kaivataan
            jonnekin, jotakuta
kaivetaan vintiltä vanhoja kesiä
painetaan kasvoja vasten
ja
         heng
                     i
                           te
                                   tään

avataan helmikuu
rikki helähtävää –

kippistetään


_

maanantai 14. heinäkuuta 2014

Pikkuinen rouva



Pikkuinen rouva istuu pihassaan ja kysyy, eikö tässä asu joku mies. Nyökkää ovelleni. Tänään hän ei ole tavannut minua vielä koskaan. Hapertuneista käsistä kohoavat linnunluut, siipiluonnokset. Ihon alla hän käy pienemmäksi ja kumarammaksi, yhä kauemmaksi. Mitä pitempään tunnemme, sitä vähemmän. Olen varannut hänelle tämän hymyn, joka on surullinen vain sisäpuolelta. Hän kääntyilee valkoisessa muovituolissa kuin varpunen, sirkuttaa uteliaana. Ihmettelee sadetta, esittelee naapureita ja kukkiaan. Pionit ja liljat ryöppyävät fotosynteesiä hänen katseensa alla. Niin me ohitamme toisemme ajassa, kuljemme eri suuntiin – tämä on murheellisin keinu. Tunnemme ehkä hetken. Hän käy haaleammaksi, minä hymyilen pitkiä sanomattomia vastauksia. Hänen varpusen-ilonsa säilyy. Jokin kiitollisuuden siemen tummassa maassa, siinä kaikki.
 
-
***

Hyvästiksi.
Ääneen täällä.

perjantai 25. lokakuuta 2013

Obituary

Tulen pimeästä. Taskulampun keilassa pisarat leijuvat äänettöminä valoina – kun puhallan, minustakin tulee usvaa. 
Jokaisen pellon keskellä on pihlaja, joka jakautuu kahdeksi. Tässä tarinassa toisen puolen täytyy aina kuolla. Puu loistaa etäistä valoa, puhuu kaukaisista asioista, meille ymmärtämättömille. Ympärillä sumu nousee kadonneista haudoista; myyrät linnut päästäiset sammakot kyyt puhuvat hiljaa, kukaan ei kuule heitä. Ajotielle jähmettyneet olennot kyhjöttävät katsomatta, ikään kuin liikkumattomuus olisi loukkaamatonta, puhumattomuus suojaa. 
Ojanpenkalle jäänyt kissa katoaa kesällä parissa viikossa. Luonto ei jätä ketään. Ensin hajoaa aina pää, se kuva on totta. Viimeisenä hännän kaari on surullinen suu: muisto siitä jää laonneeseen ruohoon. 
Jonain päivänä valo silittää sen auki.

_

torstai 6. kesäkuuta 2013

Valotuksia

Yhtäkkiä pimenee, pisarat naputtavat ikkunalautaa merkitsevästi. Harmaa tropiikki hukuttaa pihan, metsän, näkymättömiin haalenevan tien. Sijaitsemme mustavalkoisessa valokuvassa, keskellä iltapäivää. Näin arkinen verho kiskaistaan. Pilvi ottaa kuvia rätisevänä sarjana, matalan murinan renkaat laajenevat vertikaalisessa vedessä. Tässä kuvassa koivujen rivi kumartaa etelää kohti. Niin viileä ja hiljainen astuu sisään, sanoo –

_

lauantai 13. huhtikuuta 2013

Vuosipäivä

Sinä päivänä runot katkesivat. Tuli puhelu, keuhkoista lyöty ilma. Vuosia myöhemmin otan kynän, vastuun, tämän muiston. Otan sinut luokseni tähän. Pidän päivää sylissäni kuin palloa – ojennan kohti, se hehkuu sinulle. Se on viesti. Yhteinen murhe sanojemme väleissä; hengityksen ajan kaikki lepää. Tässä on tyven, lämmin kohta kylmässä vedessä. Olemme yhdessä siinä, hetken, aivan paikallamme.

--------------------------------------------------
Tämä on sinulle, jonka kohtasin tänään. Tiedät kyllä.

perjantai 10. elokuuta 2012

Leikki


Leikitään,
että tämä talo on minun
ja ullakko on varattu auringonvalolle läpi lasikaton –
että kristalliset lamput heijastavat prismoja portaikkoon
ja ikkunat ovat avoimia kuin silmät,
ovenpielet ehjät ilman ovien sulkeutuneita suita. Leikitään,
että tässä kaupungissa voi kulkea ilman sateenvarjoa
koska valo paistaa pilvien läpi ja vesi haihtuu ennen kuin osuu maahan.
Leikitään, että lammet ja järvet vain ovat;
ne virtaavat kuin peilien hopeat
silmukkakylkisten kalojen lomassa.
Rannoilla kalastajat onkivat kirkkaanvihreitä oksia,
lumpeita, simpukoita
jotka hellivät helmiään kuin lapsia
ja luopuvat niistä yhtä kevyesti. Leikitään, että ilo
on omaisuutta, iho koskettamista varten
ja unet alati soivia lauluja, värikkäitä kankaita kesien pyykkinaruilla.
Sirkus on kaupungissa joka päivä
eikä liekoihin ole sidottu norsuja eikä hevosia
vaan niistä pitävät kiinni ihmiset, jotka eivät vielä ole oppineet päästämään irti.
Leikitään, että kellot helisevät puissa kun rakastuneet kulkevat ohi:
pienten tiukujen aallot koko kadun matkalla –
että tango soi keltaisten ja punaisten talojen kadunkulmissa
ja vihreiden ja turkoosinväristen kulmissa soi blues.
Iltaisin sammakot ja heinäsirkat
kerääntyvät puiden oksille ja räystäille, ja hämäränsinisessä
jokainen saa tanssia, molemmilla vasemmilla jaloilla.

 _